FAUST.
Ken eksymysten syvän aallon alta
Viel' luulee nousevans' — on onnen lapsi tuo!
Mi tiedetään, s' ei hyötyä meille luo, —
Mi tiettävää, sen kätkee öinen valta. —
Vaan meilt' ei sulolahjaa hetkisen
Pilata murhe saa, ei syäntä viiltää —
Oi näätkö, iltaruskon hohtaen,
Kuink' armaan lehdon halki majat kiiltää!
Aurinko sammuu … ei! vaan valosäteillään
Hän loistamaan läks toista maalimata!
Oi, jospa maasta siivin lentämään
Ma saisin, aina seuraten sen rataa;
Säteissä iltaruskon ikuisen
Mun jalkain alla maamme uinuis untaan,
Yön varjoss' alhot, vuoret lieskaten,
Vuot, virrat pyrkis meren valtakuntaan.
Ei sulkis jylhistöt, ei vuoren onkalot
Mun taivaallista lentoan' ylähällä;
Oi hämmästyn! yhdellä silmäämällä
Näen meren aukeevan, sen siili-vainiot…
Vaan vihdoin taivaan loistotar jo vaipuu;
Mä jälkihin! mun syttyy harras kaipuu
Sen leimuvirrast' ikivaloa juomahan,
Edessäin päivä, yöhyt takanain,
Ylhäällä taivahat, meri alla aaltoinensa!
Unelma kaunis! … pois se katos oi!
Ei siivistyä ruumis konsaan voi
Seuraamaan sielua siivekästä lennollensa.
Tok' ikikaipuun tuntevansa luulee
Jokainen lentoon ylä-ilmahan,
Kun suvileivon korkealla kuulee
Sinervän taivaan alla laulavan,
Kun kotka hajasiivin liitää
Ylitse, jylhän vuorimaan,
Tai kurkeloiden parvi kiitää
Maan, merten poikki pohjolaan.
WAGNER.
On houruhorvit minullakin ollut,
Halua moint' ei mieleen toki tullut.
Saloja maita kyllästyn pian katsomaan,
Ja linnun siipilöill' en mieli koskaan lentää.
Parempi riemu aatoksell' on entää
Lehdestä lehteen, kirjasta kirjahan.
Yks' talviyö näin kirjoin, kynttelin
Suvena sulostuttaa kaikki vaivas,
Ja ah! jos auki kierit vanhan permentin,
Niin astuu luokses koko pyhä taivas.
FAUST.
Sua yksi vietti vainen valloittaa;
Sua älköön koskaan viehätelkö toinen!
Kaks mieltä ah! mun rinnass' aaltoaa,
Ain' irti pyrkii toisestansa toinen.
Käsvartens' iskee lemmen liekkumin
Maailmaan kiinni kiihkeästi toinen;
Väkisin pyrkii valko-lentimin
Ylhäiseen kotiin mieli toisenmoinen.
Oi, onko ilmass' henkilöitä,
Jotk' alla taivaan haihattaa,
Niin kultasatein alas vihmokaa,
Valolla kirjailkaa mun elon öitä!
Jos taikaviitta harteitani varjois
Ja lennättäis mun maille kaukaisille,
Sit' enpä möisi keisarille,
Vaikk' kruunut, manttelit hän siitä tarjois.
WAGNER.
Ei, älä huuda liutaa kuuluisaa,
Jok' ilman alla virtaa kaikkialle,
Ylt'ympäriltä uhkaa kuolemaa
Ja tuhat vaaraa maalimalle!
Ruijasta käy ne jäisin viimoineen
Sun päälles, kieli terävämpi nuolta;
Idästä saa ne, nääntää kuivuuteen,
Kuin myrkkytuuli nousis hallasuolta;
Etelän parvi aron tulta tuo —
Sun jano on ja aivos palaa päässä;
Ja Lännen aaveet ensin hoivaa suo,
Pian sortaa sun ja viljat tulvasäässä.
Vahinkoon vikkelöinä hiiskeen kuulevat,
Ja tottelee sua herjat, viekastellen,
Suloisina kuin taivaan palveljat,
Ne kuiskii enkelkielin valehdellen. —
Mutt' ilma jähtyy, ilta harmenee,
ja usma laskee. Ehkä lähdemme?
Ehtoolla vasta suojaas armastat. —
Vaan miks' noin seisot, tuonne tuijotat?
Mik' innostaa niin voi sua iltamolla?
FAUST.
Kas koiraa mustaa, kuin se kiertää vainiolla!
WAGNER.
Sen kauan huomasin; tuo ei sen kummempaa.
FAUST.
Tähystä tarkemmin! miks' arvaat elukkaa?
WAGNER.
Yks halli, joka isäntäänsä vainuu,
Kutenka koirat vainunee.
FAUST.
Sä näät, kuink' aina ahtaammaksi painuu
Se piiri, millä meitä kiertelee.
Ja ellen eksy, koiran jälkihin
Ikäänkuin piirtyy tulitarha.
WAGNER.
Se koir' on käpälistä korvihin,
Ja teitä haittaa vainen näköharha.