MEFISTOFELES.
Oi terve teitä, kirkas opin-tähti!
Sain teiltä suitsu-saunaa polttavaa.
FAUST.
Mi nimes'?
MEFISTOFELES.
Turha kysymys tuo mielestäin
Sen suuss', ken sanaa halveksii niin perin,
Ja ollen aina ilmiöistä erin,
Vaan pyrkii peri-oloon päin!
FAUST.
Vaan, herrat, teidän tapa lienee käyttää
Nimiä, jotka olentonne näyttää!
"Hiis'," "kärpäis-herra," "valheen-isä" —
Noiss' soi jo henki ääntehissä.
Ken oot sa siis?
MEFISTOFELES.
Ma osittain oon voima tuo,
Jok' aina pahaa suo, ja aina hyvää luo.
FAUST.
En mointa ongelmaa voi selvittää.
MEFISTOFELES.
Se henki oon, jok' aina epäjää.
Ja syystäkin: mit' ikään syntynee
Vain hukkumista ansaitsee,
Siis paras, ett' ois' jäänyt syntymättä.
Niin — missä näette pirun kättä,
Tuhoa, syntiä, pahuutta —
Se elementtini oikea.
53
FAUST.
Sua osaks' nimitit, vaikk' oot täss' kokonaan?
MEFISTOFELES.
Totuutta nöyrää puhun vaan:
Vaikk' ihmiset, tuo narrikunta katala,
On mielestänsä kokonaisuus, maailma,
Sen osan osa ma oon, mi kaikk' ol' alkuaan,
Sen synkän yön, jok' äitihelmastaan
Loi Valon. — Valta-istuimelta syöstyään
Emonsa, tytär siinä istuu nykyään.
Viel' ottelee ne: valo kyllä ylpeilee,
Mutt' aineisin se aina tahmenee.
Se ainehista virtaa, niitä sulostaa,
Ja ainehet sen lennon estää;
Ja toivon: eipä kauan kestä,
Kun kera aineiden se raukiaa.