FAUST.
Siis ihmishengen aarteet kaikki suotta
Kasaillut oon — niin turhaan, tunnen vain!
Vaikk' onkisin niiss' sata vuotta,
Ei uutta voimaa vuoda sielustain.
En hiuksen vertaa noussut ylemmäksi,
Tuot' ääretönt' en hiukkaa likemmäksi.
MEFISTOFELES.
Nyt mailmaa katsot, velikulta,
Kuin yleiseen sitä katsellaan.
Välehen vaan työhön, ettei sulta
Saa elon riemut karkaamaan!
Kas lempo! onhan kädet, jalat
Ja pää ja — — omias,
Ja sunp' on kaikki herkkupalat,
Jos nauttimaan oot keinokas!
Oritta kuus', jos hinnan maksat,
On voimineen sun tavaraa;
Oot aika mies, kun juosta jaksat
Sä koivin neljinkolmatta.
Kaikk' epäilykset siis
Periköön ne hiis!
Päin tuulta vaan!
Mun kanssani mailman pauhinaan!
Mies filosofiian orjuudess' on niin,
Kuin kuivall' aroll' lemmon juhta,
Jot' aina ajellaan samoihin kaarroksiin,
Vaikk' ympärill' on vehmas luhta.
FAUST.
No kuinka aljetaan?
MEFISTOFELES.
Pois pakohon!
Mik' on tää virkas onneton?
Itsesi vaan ja poikain piinaamista! —
Se elo tosiaan on oivallista!!
Sitä puuhatkoon sun naapuris Ihranen!
Miks' mielit puida tyhjät oljet vaan?
Parasta oppias et pojillen
Sä selvittää saa kumminkaan. —
Jo yhden tuolta käytävältä kuulen.
FAUST.
Hänt' en nyt vastaan-ottaa vois.
MEFISTOFELES.
Jo kauan vartoi poika parka. Luulen,
Ei saa hän mennä lohdutonna pois.
Saas tänne takkis — niin — ja lakkis sitten!
(vaihtaa pukunsa)
Kai kaunis oon? Ken tuta mun nyt vois!
Ma pientä pilaa täällä laskenen,
Ja suoritan sen piamitten;
Sill' aikaa kun sä hankit riemu-matkailen.
(Faust menee.)
MEFISTOFELES. (Faustin pitkä takki yllään.)
Niin halveksippa järkee, oppia vaan,
Jotk' ihmisen on oppahat ja soihdut!
Annappa, valheenhengen loihdut
Sun noituuteen vie huimimpaan —
Niin ainian sa oot mun kynsissäin. —
Kas, sallimus on hälle hengen luonut,
Jok' yltyen yhä riehuu eteenpäin,
Jok' ylös kaikin voimin kiidättäin
Maan riemullen ei silmäystä suonut.
Tuon laahaan kautta elon tyrskyn
Ja rojun turhaa turhemman;
Viel' ongessain hän kiemuroi ja pyrskyy,
Ja hän, jonk' aina henki janoo,
Suuns' ohi näkee herkut heiluvan,
Vaan virvotusta turhaan anoo.
Ja häijyllen jos mennytkään ei oisi,
Hän kadotust' ei sentään välttää voisi.
(Eräs Ylioppilas astuu esiin.)
YLIOPPILAS.
Tääll' en oo ollut kauan vielä,
Ja soisin nöyrimmällä miellä
Nyt miestä nähdä, puhutella,
Jota mainitaan vaan kiitoksella.