MARGAREETA (lamppu kädessä)
Tääll' on niin kuuma, raskas sää —
(Avaa akkunan)
Ja ulkona kyll' on viileää!
En tiedä — on niin kamalaa,
Koko ruumistani mun kauhistaa!…
Voi jospa äiti tulis vainen!
Olenpa arka hupsu nainen!
(Laulaa riisuen vaatteet yltänsä)
Kuningas Thulen kansan
Ol' aina uskoinen.
Hälle vaimo kuollessansa
Soi maljan kultaisen.
Se hälle kallihin kalu,
Kemuissa siitä joi;
Vesi silmistään yhä valui,
Kun huulilleen sen loi.
Soi kuolon kutsu hälle:
Niin kaupungit ja maan
Kaikk' sääsi perijälle —
Ei kultamaljaa vaan
Hän istui atrialla,
Jalot urhot sivuillaan,
Sukusalissa korkealla,
Meri hyrskivä alla vaan.
Nyt nousi juoja vanha,
Joi viime virvokkeen —
Ja heitti pyhän maljan
Pauhaavaan syvyyteen.
Se syöksyi, aaltoon suupui
Ja painui Ahtolaan.
Kuninkaan silmä uupui,
Ei juonut hän milloinkaan.
(Hän avaa kaapin ripustaakseen sinne verhansa
ja huomaa koriste-lippaan).
Kas! kuinka kaunis lipas tänne tullut on?
Ja sentään suljin kaapin lukkohon,
Voi ihmeellistä! mitä siin' olleekaan?
Sen ehkä joku pantiks toi,
Ja äiti siitä lainan soi.
Tuoss' avain rippuu nauhassaan!
Mitäspä siitä, jos sen aukaisen!
Voi mitä! Herra taivasten!
Ah! koristusta herttaista!
En koskaan nähnyt vertaista.
Sopispa jalon rouvankin
Sitä pitää juhlapäivisin.
Koitanko vitjoja somia!
Ken lienee niiden omija?
(Hän menee peilin ääreen, koristaiksen vitjoilla
ja korvarenkailla).