MARTTA.
Kuink' uskollisen lempeni tais niin unhottaa?
Mä päivin öin vaan ponnistin.
MEFISTOFELES.
Ei, vaan hän muisti teitä hyvinkin. —
"Maltasta lähteissäin — hän jatkoi kertoen —
Rukoilin perheen eestä hartahasti;
Sen taivas kuuli suopeasti —
Laivamme sieppas Turkin-aluksen,
Suur'sulttanille vievän tavaroita.
Ja silloin, jaeltaissa vaivan palkinnoita,
Kuin kohtuullista olikin,
Sain miekin runsaan saalihin."
MARTTA.
Vai niin! No minne hän sen maahan peitti?
MEFISTOFELES.
Ken tietää, minne taivaan tuulet sen jo heitti.
Kun sitten Naapolissa kulki
Hän siellä täällä vieraillen,
Hänet impi kaunis suosioonsa sulki;
Ja armollansa holhoen,
Hän lempi miestänne niin hartahasti,
Ett' autuaasen lähtöhönsä asti
Tää siitä jäljet pitää sai.
MARTTA.
Se konna! peijas lapsiansa
Ja kurjuudessa niitä näitä nai
Ja jatkoi rietast' eloansa!
MEFISTOFELES.
Niin, siksipä hän moisen lopun sai.
Siveesti nyt, jos Teinä oisin,
Surisin leskivuoden umpehen;
Sill' aikaa silmän' uuteen kultaan loisin.
MARTTA.
Sit' ilman all' ah! tuskin löytänen,
Ken täyttää vois mun ensi miehen' sijaa.
Se narri herttainen siin' eksyi vaan,
Kun suosi kuljeksintaa liian,
Vieraita naisia ja viiniä ulkomaan
Ja hiiden kortin heittoansa.
MEFISTOFELES.
Väliinne varmaan ois se soinnun luonut,
Jos juuri saman verran puolestansa
Ois hänkin teidän velkojanne anteeks' suonut.
Kas niillä ehdoin minäkin
Kanssanne sormusta vaihtaisin.
MARTTA.
Ah, herra laskee pientä pilaa.
MEFISTOFELES (itsekseen).
Nyt lähden aikanain ma pois;
Sanasta pirunkin tuo kiinni pitää vois.
(Margareetalle).
No, saisko kuulla Teidän sydämenne tilaa?