MARGAREETA.
Ei, se on vielä mahdoton.
MEFISTOFELES.
Jos miestä ei, niin armasteljan ainakin;
Ei taivaan lahjaa kalliimpaa
Voi tyttö helmahansa painaltaa.
MARGAREETA.
Ei meidän maass' oo tapa sellainen.
MEFISTOFELES.
Se käypi päinsä … tavat hirtehen!
MARTTA.
Vaan kertokaapa edelleen!
MEFISTOFELES.
Olinpa läsnä hänen kuollessansa;
Hän makas — jollei juuri tunkiolla —
Niin pahnain päällä. Mutta uskonnolla
Hän kuoli, itkein syntivelkojansa.
"Sydämmestäin", hän huus, "mä inhoon itseäin,
Kun ammatin ja vaimon heitin näin;
Se muisto ah! se tappaa mun.
Josp', eukko, päällä maan viel' anteeks' soisit mulle!"
MARTTA (itkien).
Voi, kulta mies! sen anteeks' soin jo sulle.
MEFISTOFELES.
"Vaan Herra ties, on syy vähemmin mun kuin sun!"
MARTTA.
S' on valhe! haudan suulla valehdella!
MEFISTOFELES.
Kenties, jos oikein tunnen noita, houri
Hän hädissään, kun kuolo häntä kouri.
"En saanut" — virkki — "jouten tollotella,
Vaan lapset laittaa sain ja lapsilleni
Myös leipää, niinpä oikein tukevaa.
Olisin ees rauhass' saanut syödä osuuteni!"