FAUST.
Jos neuvos siin' on, tuuma raukiaa.
MEFISTOFELES.
Oi pyhä mies, pyhyyspä helppo on!
Vai eläissään vast' ensikerran
Nyt väärin todistaisi herra!?
Vai ettekös jo määritellyt jumalata
Ja maailmaa ja mitkä siinä hyörii
Ja ihmistä, sen päässä mitä pyörii,
Ja määritelmän arjistelemata
Syyditte ilmi suusta pontevasta?
Itseenne käyden sentään myöntänette,
Ett' enempää näist' asioista ette
Te tiennyt oo kuin Schwerdtlein herran kuolemasta.
FAUST.
Sa valhetellen viisastelet jällen.
MEFISTOFELES.
Niin, ellen katso hiukan syvemmällen.
Siivosti muuten käytellen,
Huomenna tyttö rukkasen
Sa hurmaat, lempeä vannoen.
FAUST.
Niin syämestäin!
MEFISTOFELES.
Hyvä! Entäs virret ikuisesta
Uskollisuudesta ja rakkaudesta —
Ne soinevatko myöskin sydämestä?
FAUST.
Ne soivat! Kun mun hehkuu mieli,
Kun tyrskiessä tunteiden
Nimeä turhaan etsii kieli,
Ja lennän kautta maan ja taivasten
Ja etsin kielen sanaa korkeinta,
Ja kutsun tenho-tulta, josta riehuu rinta,
Kuolottomaks', ijankaikkiseksi —
Se onko valhe? senkö horna keksi?
MEFISTOFELES.
Niin varmaan.
FAUST.
Kuule sanani viimeisin:
Sitä pyydän vaan, ja mun keuhkoloita säästä —
Ken mielii voitollen vaan kielin päästä,
Hän kyllä pääseekin.
Nyt tullos! Suututtaa mua jankutus.
Mun täytyy — siks' on sulla oikeus.
Puutarha.