FAUST.
Peikko!
MEFISTOFELES.
Nytpä erotaan!
MARTTA (tulee).
Niin, herra, myöhä on.
FAUST (Margareetalle).
Kai seurata ma saan?
MARGAREETA.
Ei, johan äiti … ei! hyvästi vaan!
FAUST.
Hyvästi! ah! ja näinkö jätän sun?
MARGAREETA.
Hyvästi! taas pian näet sa mun.
(Faust ja Mefistofeles menevät).
Voi Herra! Kuinka moinen mies
Kaikk' aattelee ja kaikki ties!
Hänen eessään seison häveten
Ja vastaan vainen jaa tai en.
Oon tuhma tyttö parka mie;
Miks' minuun mieltynyt hän lie?
Metsä ja vuorenluola.
FAUST (yksin).
Ylhäinen henki, annoit mulle kaikki,
Mit' anoelin: oot mulle näyttänyt
Sä kasvos leimuvaiset; etkä suotta, sillä
Soit suuren luontos mulle valtakunnaks,
Soit voimaa tutaksein ja nauttiaksein tuota.
En kylmäst' ihmetellen saanut siellä käydä;
Vaan silmätä mun soit sen sieluhun
Syvälti, niinkuin ystäväisen rintaan.
Ja eläväisten sarjat saattelet
Mun sivutsen', suot tuta veljiäin
Vesissä, ilmass', öisen viidan hiljakossa.
Kun myrsky metsän halki pauhaa, jyskää,
Ja aarnihonka toisen päälle ryskää
Ja oksat kätkee, murtuu vieruspuut, —
Kumeesti kumpu ryskinästä kaikuu,
Niin silloin viet mun luolan turviin, viet
Mua itsehein, — ja silloin aukenee
Poveni syvät sala-taiat mulle.
Ja konsa taivahalle nousee puhdas kuu
Sydäntä viihdyttäin, niin vuoren-seinämiltä
Ja alhon lehtoloista liitelee
Hopeiset haamut entis-aian luoksein
Ja aatelmaini ankaruutta lientää.
Täydellisyytt' ei ihmiselle suotu —
Sen tunnen nyt. Tään ylhäis-onnen myötä,
Mi luontelee mua taivon jumaloihin,
Sain sulta kumppalin, jot' ilman en
Mä enää olla voi, vaikk' kylmä rietas
Omissa silmissäin mua halventaa.
Sanalla tyhjiin haihduttaa hän lahjas;
Poveeni lieskat riehumaan hän lietsoo,
Halua hurjaa sulo-kuvahan.
Haluista horjun liekkumaan ja siinä
Kun herkkuilen, taas riuduttaa mua kaipuu.