MEFISTOFELES (ilmestyy).
Luulispa kyltyvän jo moiseen elantoon!
Mit' ollee siinä suloisuutta?
Koitteena hiukan aikaa kelvatkoon,
Vaan kohta kaipaat jotain uutta.
FAUST.
Muut' eikö sull' oo toimimista,
Kuin turmella mun päivään' onnellista?
MEFISTOFELES.
Tosissa lausu vainen näin,
Sun jätän aivan mielelläin!
Kah, eihän paljo hukkaamista
Oo tuommoisesta toverista,
Kun ain' oot tuittupää ja tuima
Ja aina tiuskit mulle, huima!
Mun yhtenään on puuha karvas — —
Ja jospa herran nenäst' arvais,
Mitä mielinee hän kulloinkin!
FAUST.
Jop' osuit oivaan nuottihin!
Kai pitäis kiittääkin, kun mieltäni pahoitat?
MEFISTOFELES
Mik' onnes, kurja lapsi maan,
Mua ilman oisi ollutkaan!
Sun fantasiias roju-rihkamat
Ma toistaiseksi siivosin.
Jo aikaa, ell'ei minua ollut ois.
Maapallon päält' ois herra mennyt pois.
Miks' uinut kulta-hetkises,
Kuin huuhkain, holvin onkaloissa,
Kuin konna rähmit rahka-soissa
Ja tippupaasist' imet särpimes?
Voi hauskaa aian-viettoas!
Viel' elää maister' ruumiissas.
FAUST.
Erämaissa sielu uutta voimaa saa.
Vaan sit' et sie voi koskaan aavistaa;
Sä muuten siksi pirullinen oisit,
Ett' onneain sa kadehdella voisit.
MEFISTOFELES.
Yön usviss' ylängöillä maata —
Voi riemu suur', jot, arvata en saata! —
Syleillä maat ja taivaat innoissansa,
Jumalten verraks' paisuellen,
Maan sydämmykset uurtaa aavistellen,
Ja tuta luomis-viikon ihmeet rinnoissansa,
Ja, ties mitä, tenhovoimin nautiskellen
Sulata autuaasti kaikkisuuden kanssa,
Ja liitää ylhäisyyteen sinne,
Pois viime-haamukin maan-lasta,
Ja sitten korkeasta unelmasta
Kapsahtaa — virkankos ma minne!
(Sopimattomalla liikkeellä.)
FAUST.
Hyi sua!
MEFISTOFELES.
S' ei maistu teille makealta?
Sanoa kaino "hyi" — no siihen teill' on valta.
Puhtaille korvillen se loukkaavalta soi,
Jot' ilman puhdas sydän ei olla voi.
No niin: suon teidän lystiksenne
Välisti valhetella itsellenne!
Vaan kauan ette tuota kestää voi.
Teit' onhan tuska, huimuus, kauhu
Niin runnellut, ett' ootte varjo, sauhu.
Jo riittää, hoi!
Sun kultas istuu siellä
Kotona, kaivaten ja murhe-miellä.
Kuvaasi ei hän sielustansa saa,
Vaan ääreti sua rakastaa.
Sun raivo-lempes ensin kuohui, kiehui,
Kuin lunten sulatess' on virta tulvillaan,
Koht' immen sydämeen se syösten riehui —
Ja nyt jo kuivui virtas uomassaan.
Paremmin kuin on metsiss' aimostella
Sopispa — luulen — herran arvokkaan
Nuort' impi-rukkaa armahdella
Ja suoda hälle palkka rakkaudestaan.
Hän istuu ikkunassa katsellen,
Kuin pilvet purjehtii,
Yli vanhan linnan-muurin kuljeksii;
Hän laulelee: "jos oisin lintunen"
Vaan päivät, puolet yöt, on toisinaan
Iloinen, milloin murheissaan.
Taas kyllikseen hän itkenynnä
On hiukan aikaa tyynnä
Tok' armastellen ainiaan.