FAUST.
Pois käärme, pois sun paulas!
MEFISTOFELES (itsekseen.)
Ja siihen kohta pistät kaulas.
FAUST.
Pois, konna, ryömi matkojas!
Et mainita saa sulo-naista!
Älä loihdi vartta hurmaavaista
Halujen hurjain sytykkeeksi taas!
MEFISTOFELES.
Niin kuinkas mie? Hän luulee vain
Sun karanneen, kuten ootkin puolittain.
FAUST.
Hänt' oon ma läsnä kaukomaillakin;
Ei huku hän eik' unhotu hän multa.
Niin — Herran ruumistakin kadehdin,
Sitä huulillaan kun koskee kulta.
MEFISTOFELES.
Niin miekin teiltä kahta keijukaista
Kadehdin, ruusumailla leijuvaista.
FAUST.
Pois parittelija!
MEFISTOFELES.
Herjaatten — ma nauran vaan!
Kun sulhon ja neidon Luoja loi,
Hän senkin kelpo-lahjan soi,
Että vaill' ei oltais tilaisuutta.
Nyt tulkaa vaan! voi surkeutta!
Pitäähän teidän neitolaan,
Vaan eipä hirmukuolemaan!
FAUST.
Mik' autuus taivasten hänen rinnoillansa!
Mun lämmetä suo hänen helmoissansa!
Ain' enkö tunne hänen tuskiaan?
Olenhan karkulainen turvaton,
Jok' eksyn vailla määrää, rauhaa;
Kuin koski kalliolta kalliolle pauhaa
Ja raivoo syösten synkkään nielohon,
Ja läsnä hän niin hento lapsen-miellä
Majassa Alppi-nurmellansa,
Ja kodilliset askareensa siellä
On hänen pikku-maalimansa!
Vaan jumalan-hylky mie — ei siinä kyllä vielä
Että kallio-paasin
Sen pirstasin, kaasin —
Hänen ja rauhans' oon ma turmellut!
Sen uhrin, helvett', oot sä vaatinut!
Lyhennä tuskan aika, hornalainen!
Mi sattuneekin, kohta sattukoon!
Mun päälle syösköön kohtalos, sä nainen,
Mun kanssa suistu siekin turmioon!
MEFISTOFELES.
Jo kiehuu, hyrskyy uudestansa!
Nyt, narri, neittäs lohduta!
Tuommoinen pää, kun pula saa,
Het' arvaa hukkaan joutuvansa.
Ei, eläköönpä uljas vaan!
Olitpa miltei pirustua.
En mitään voi niin inhoksua
Kuin pirua epätoivossaan.