MARGAREETA.
En yhtään; käyn niin harvoin ihmisissä.
LIISU.
Se on aivan totta. Kuulin Annalta:
No nyt on tuokin satimissa.
Niin korskan käypi.
MARGAREETA.
Kuinka?
LIISU.
Liian paisuu!
Ruualla, minkä syö, nyt kahta syöttää Kaisu.
MARGAREETA.
Ah!
LIISU.
Sai se raiska palkinnonkin,
Jos miehen kanssa jo leijunut onkin!
No siinä pasteerailtihin,
Hypeltiin, kurttiseerattiin!
Kuink' ylhäällen hän nokkaa nosti!
Mies viinit, vehnäset hälle osti;
Kyll' itse mielestään oli sorja,
Ja kehtas sentään synnin orja
Tuon miehen suostua antimiin!
Siin' aina suuta suikattiin —
Ja vihdoin heltisi neitsyyskin!
MARGAREETA.
Voi raukkaa!
LIISU.
Häntäkö surkutella?
Me kehrätä saimme ja istuskella,
Eik' äiti laskenut ulos illoin,
Vaan heill' oli kahden hauska silloin;
Oven takana oltaiss' lempisillä,
Lens aika siivillä kiitävillä.
Häveten nyt jalkapuussa saa
Hän kirkoss' syntinsä tunnustaa.
MARGAREETA.
Kai mies hänet sentään naipi?
LIISU.
Ei,
Hän hullupa ois! On maailmaa
Tuon veitikan muualla liipottaa.
Hän tiehens' onkin pötkinyt.