Ken tuntoo,
Kuin runtoo
Mun tuska rintoain?
Mitä kaipaa sydän parka,
Kuink' on kauhistumia arka,
Sä sen tiedät, sinä vain.
Jos kuljen vaikka minne,
Ah voi, ah voi, myös sinne
Mun tuskat saavuttaa!
Jos yksin oleskelen,
Vaan itken, kyyneltelen,
Sydämen' on pakahtaa!
Ah! kukkia ikkunalla
Ma kastin kyynelin,
Kun aamusella varhain
Ne sulle taittelin
Koi ensi loistehilla
Kun loihe ikkunaan,
Jo istuin valvehilla
Ja toivotonna vaan.
Häpeästä auta, kuolosta!
Mun puoleen'
Luo tuskan huoleen
Sä armosilmäs, tuskan tuttava!
Yö.
Katu Margareetan oven ääressä.
VALENTIINI (soturi, Margareetan veli).
Kun seurass' istuin iloiten,
Miss' haastelee moni kerskaillen;
Ja veikot, pöytään painetuin
Käs'varsin, kiitteli soivin suin
Kukin immyttään ja olvellaan
Alas huuhteli kerskut kurkustaan:
Ma tyynnä istuin, kuuntelin
Ja lorun loppua vartosin.
Hymysuin nyt pyyhkin partoain,
Käteeni täyden sarkan sain
Ja virkoin: tähtinä nuotkin loistaa,
Vaan onko tässä maassa toista,
Ken Kreetu siskoa paremp' ois
Tai hälle vertoja vetää vois?
Hei! hei! kilinää ja kalinaa
Soi ympärilt': "ei hullumpaa!
On siskos naisten kaunistus!" —
Mykistyi silloin kerskaus. —
Ja nyt! — hiuskarvat päästäkö nyppään
Ja seiniä vasten kalloni hyppään!
Nyt uskaltaa, mua pistellen,
Joka lurjus nokkaa nyrpistellä,
Saan arkana kuin mikä vaivainen
Joka kokka-sanasta säpsähdellä.
Ja vaikka ne löisin pirstaleiksi,
Niit' en vois väittää valhelleiksi.
Ken siellä hiipii, luikertain?
Ma luulen … niit' on siellä kaksi
Jos hän — het' isken kalvallain
Ja lyön sen konnan kuolijaksi.
FAUST. MEFISTOFELES,
FAUST.
Sakastin ikkunasta läikkyy
Ikuisen lampun loiste ylöspäin,
Sivuille hälvenee se vähittäin,
Ja ympärill' yön varjot väikkyy:
Samaten mun sielun' yöhön riukee.