Vaimo.
Varro, noudan ruukun juodaksesi.
Vaeltaja.
Muratti on verhonnut jumalaisen muotos. Kuinka te nousette, nousette tomusta, pylväspari! Ja sinä yksinäinen sisar tuolla, kuinka te kaikki, tumma sammal päänne kiireellä, katsotte kuninkaallisesti kaatuneita siskojanne jaloissanne. Karhunmarjapensaan juurella peittää niitä tomu ja maa ja korkea ruoho huojuu yläpuolla. Niinkö pidät arvossa, luonto, mestariluomaasi? Tunteettomana murskaat pyhäkkösi, kylvät sen rauniolle ohdakkeita.
Vaimo.
Kuinka poika nukkuu! Tahdotko levätä majassa, muukalainen? Vaiko mieluummin viipyä taivasalla? On jo kylmä. Ota poika, että menen noutamaan vettä. Nuku, rakkaani, nuku.
Vaeltaja.
Ihana on leposi! Tai vahan-raikas sun hengityksesi Sinä, syntynyt raunioilla pyhän muinaisuuden, varjelkoon se hengellään sinua! Ketä se ympäröi, jumalten onnea, itsetuntoa saa hän nauttia. Nouse täytenä, oras, kukkivan kevään ihana ylpeys, loistaos vertaistesi keskellä! Kuihtuessa kevääsi nouskoon rinnastas täysi hedelmä ja kypsyköön päivää kohti!
Vaimo.
Jumala siunatkoon nukkuvaa lasta! — Voin tarjota sulle raikkaan veden lisäksi vain palan leipää.