Vaeltaja.
Kiitos. Kuinka ihanasti kaikki kukkii ja viherjöi täällä!
Vaimo.
Mieheni hän pelloltaan pian saapuu kotiin. Viivy luonamme ja kanssamme jaa ehtoollinen.
Vaeltaja.
Te asutte täällä?
Vaimo.
Niin, tuonne muurien väliin isäni jo majan tiilistä ja sorakivistä rakensi. Nyt asumme me täällä, isäni antoi minut peltomiehelle ja kuoli syliimme. — Heräätkö jo, sydänkäpyseni? Kuinka ilakoikaan hän ja leikkii, hän veitikka!
Vaeltaja.
Oi luonto, iki-itäväinen, luot kaikki elon nautintoon ja lapsillesi äidin tavoin oot suonut perinnön, oot majan suonut. On räystään alla pääskyn pesä, se tunteetonna taideluoman keskeen sen rakentaa. Ja hyönteistoukka kutoo suvulleen ylt ympär oksan talvimajan. Ja menneisyyden sa yleville raunioille sun majas pystytät, oi ihminen, ja nautit elämästä haudoilla! Jää hyvästi, sa onnellinen vaimo.