Te armastani ylistitte, nyt pilkkaa hän mun lempeäin. Te kaiken veteen kirjoititte ja vesi vierii eteenpäin.
SOKKOSILLA.
Sun sokoks aina soisin! Kuin katsotkaan sa toisin mua silmin näkevin! Mut silmät peittehessä jo löysit hetkisessä sa mun — miks mun sa löysitkin?
Kun sokkona sa kuljit, mun käsihisi suljit, ma syliis raukenin. Sait tuskin näkeväksi, kun kaikki ilo läksi: pois työnsit sokon julmimmin.
Hän hoippuroi ja horjui, hän vaivoin iskut torjui, kun häntä tuupittiin. — Ja jos et lempimähän mua opi, pimeähän ma jään kuin sokko siteisiin.
JO, FRIEDERIKE, HERÄÄ!
Jo, Friederike, herää, pois aja yö! Jo avaa silmäs terää, yö pakoon lyö! Jo laakso, metsän rinne ne laulavat, mun sisartani sinne ne kutsuvat.
Jo suviaamu salaa sun huoneesees se kultiansa valaa: et herää ees! Sa siskoos rakkahasti vain painallat ja yhä hartaammasti sa nukahdat.
Ei satakielten kuoro sua heräämään oo saanut — mun on vuoro, en minäkään! Niin raskaat painot riimein jo kantaa sain. Oi Musa, herää viimein! Sa — nukut vain!