WEISLINGEN. Sitten me kävimme Sickingenin kimppuun. — Se mies on minun uskollinen palvelijani, sanoi hän; jospa se ei olekaan tuota tehnyt minun käskystäni, niin ainakin hän on täyttänyt minun tahtoni paremmin, kuin minun omat valtuutettuni, ja minä voin tuon hyväksyä edeltä- tai jäljestäpäin.
ADELHEID. Aivan tuosta on pakahtua.
WEISLINGEN. Minä en sittenkään ole vielä jättänyt kaikkea toivoa. Hänet on laskettu omaan linnaansa, hänen ritarillisen sanansa nojassa, että hän pysyy siellä hiljaa. Se on hänelle mahdotonta; me tahdomme heti saada jonkun syyn häntä vastaan.
ADELHEID. Ja sitä pikemmin, koska voimme toivoa, että Keisari kohta lähtee pois maailmasta, ja Kaarle,[74] tuo hänen oiva seuraajansa, lupaa enemmän majesteetillista mieli-alaa.
WEISLINGEN. Kaarleko? Tuohan ei vielä ole valittu, ei kruunattu.
ADELHEID. Ken ei halaja ja toivo häntä siksi?
WEISLINGEN. Sinulla on korkea käsitys hänen ominaisuuksistaan; melkein tulee ajatelleeksi, että sinä niitä katselet aivan toisilla silmillä.
ADELHEID. Sinä minua loukkaat, Weislingen! Tunnetko sinä minut siltä puolen?
WEISLINGEN. En minä sanonut mitään, loukatakseni sinua. Mutta vaitikaan minä en voi olla. Kaarlen tavaton huomaavaisuus sinua kohtaan häiritsee rauhan minulta.
ADELHEID. Ja minun käytöksenikö?