WEISLINGEN. Sinä olet nainen. Te ette vihaa ketään, joka teille liehakoitsee.
ADELHEID. Vaan te?
WEISLINGEN. Se kalvaa minun sydäntäni, tuo hirmuinen ajatus! —
Adelheid!
ADELHEID. Voinko minä parantaa sinun hulluutesi?
WEISLINGEN. Jos sinä tahtoisit! Sinä voisit poistua hovista![75]
ADELHEID. Sano, millä keinoin ja tavoin. Etkö sinä ole hovissa? Pitääkö minun jättää sinut ynnä omat ystäväni, ja lähteä linnaani, siellä viihtymään hyypiäin seurassa? Ei, Weislingen, siit' ei tule mitään! Rauhoitu! Sinä tiedät, kuinka minä sinua rakastan.[76]
WEISLINGEN. Se pyhä pelastava ankkuri tässä myrskyssä, niin kauvan kuin ei petä köysi. (Pois).
ADELHEID. Aijotko sinä tehdä niin! Se vielä puuttui. Minun poveni aivoitukset ovat ylen suuret, sinun seisoaksesi niiden tiellä. Kaarle! Suuri, mainio mies, ja kerran Keisari! Ja tulisko hänen olla miehistä ainoa, jolleka minun suosioni ei maistuisi maireelta? Weislingen, älä mielikään estää minua, sillä, jos siksi tulee, sinun täytyy mennä maahan, ja minun tieni kulkee sinun ylitsesi.
FRANS (tulee ja tuo muutaman kirjeen). Tässä, armollinen rouva.
ADELHEID. Antoiko sen Kaarle itse?