FRANS. Niin, itse.
ADELHEID. Mikä sinua vaivaa? Sinä näytät niin murheelliselta.
FRANS. Niin, se on teidän tahtonne, että minun pitää surkastua kuoliaksi. Toivon vuosina te saatatte minut epätoivon kuiluun.
ADELHEID (itsekseen). Hän säälittää minua, — ja kuinka vähän tuo maksaisi minulle, jos tekisin hänet onnelliseksi! (Kuuluviin.) Ole hyvällä tuulella, poika! Minä tunnen sinun rakkautesi ja uskollisuutesi, enkä minä puolestani saata olla kiittämätön.
FRANS (allapäin). Jos te kykenisitte olemaan semmoinen, johan minä menisin manalle. Hyvä Jumala, ei minussa ole yhtään veripisaraa, jok'ei olisi teidän, ei yhtään tajua muuhun kuin rakastamaan teitä ja tekemään niin kuin teitä miellyttää.
ADELHEID. Hyvä poika!
FRANS. Te vaan imartelette minua. (Kyyneliä kiiluu hänen silmissään). Jos tämä ainoinen alttius ei ansaitse enempää, kuin että minä saan nähdä, mitenkä toisista pidetään paremmin, saan nähdä, mitenkä teidän kaikki ajatuksenne virittyvät Kaarlen puoleen —
ADELHEID. Sinä et tiedä, mitä sinä tahdot, vielä vähemmän, mitä sinä puhut.
FRANS (vihassa ja kiukussa polkee jalkaa). En minä tahdo enää, en tahdo enää juosta välittäjänä.
ADELHEID. Frans! Sinä unhotat itsesi.