MARTTI. Jumalan nimessä sitten! (Kilistävät). Minä en voi sietää joutilaita ihmisiä, enkä kuitenkaan saata sanoa, että kaikki munkit ovat jouten; he tekevät mitä he voivat. Minä nyt tulen St. Veil'istä, sieltä missä lepäsin viime yötä. Priori vei minut puutarhaan. Sehän se on heidän mehiläis-pesänsä. Mainiota sallaatia! Kaalia, ai herra hetunen sitä! Ja sitä erinomaista kukkakaalia ja arttisokkaa[7], verratonta koko Europassa muuten!
GÖTZ. S'ei siis ole teidän asianne. (Nousee, käy silmäämässä poikaa, tulee paikoilleen).
MARTTI. Kyllä minä soisin, että Jumala olisi minusta tehnyt tarhurin tai rohtoniekan! Vasta sinä olisin voinut elää onnellisena. Apottini rakastaa minua, luostarini on Sachsenin Erfurtissa, hän tietää, ett'en minä tule aikaan yhdessä kohti; niin hän lähettää minut kaikkialle, missä on mitä toimitettavaa. Nyt minä olen matkalla Konstans'in piispan tykö.
GÖTZ. Vielä yksi lasi! Onnea teidän puuhillenne!
MARTTI. Niin myös teidän.
GÖTZ. Miksi te niin katsotte minuun?
MARTTI. Siksi että minä olen niin ihastunut teidän haarniskaanne.
GÖTZ. Tekisikö teidän mielenne semmoista? Se on raskas ja hankala kannettava.
MARTTI. Niin, mikäpä se ei liene hankalaa tässä maailmassa! Ja minusta kuitenkaan ei mikään tunnu hankalammalta, kuin että ihminen ei tohdi olla ihminen. Köyhyys, siveys ja kuuliaisuus — kolme lupausta, joista jokainen, kukin erikseen, näyttää luonnolle olevan ratki mahdoton, niin tuiki kiusallisia ne ovat kaikki. Ja koetas koko elinaikasi tämän kuorman alla tai tuon paljoa rasittavamman taakan alla, omantunnon vaivoissa, valjuna voihkia! O, herra! Mitä on teidän elämänne vaivalloisuus sen säädyn viheliäisyyteen verraten, joka parhaat vietit, joiden kautta me ollaan olemassa, kartumme ja vartumme, kieltää kiroten, ymmärtäessään väärin sen halun, mikä ihmisessä on — hipua Jumalaa lähemmä?
GÖTZ. Jos teidän lupauksenne ei olisi niin pyhä, minä tahtoisin houkutella teitä, että sonnustautuisitte haarniskaan, tahtoisin antaa teille hevosen, ja niin me lähettäisiin yhteen matkaan.