MARTTI. Soisipa Jumala, että minun hartiani tuntisi itsessään voimaa, jaksaaksensa kantaa haarniskan, ja käsivarteni tarmoa, jaksaakseen syöstä vihollisen alas satulasta! — Raukka, heikko käsi, ennestään tottunut kuljettamaan ristiä sekä rauhan lippua ja häilyttämään suitsutus-astiaa, kuinka sinä pystyisit hallitsemaan keihästä ja kalpaa! Minun ääneni, ainoastaan sopeutunut Ave- ja Halleluja-veisuuseen, kuuluisi vihollisen korvaan minun heikkouteni airunna, kun taas teidän äänenne hänet valloittaisi. Mikään lupaus ei voisi pitää minua palautumasta vielä siihen säätykuntaan, jonka Luoja itse on perustanut — vapaaseen ihmisyyteen.
GÖTZ. Onnellisen palautumisen malja!
MARTTI. Sen minä juon ainoasti teidän onneksenne. Palautuminen omaan häkkiini on kumminkin aina onnetonta. Kun te, herra, palajatte omain muurienne sisälle, iloisena urhoutenne ja tarmonne tunnossa, tarmon, jok'ei tiedä väsymyksestä mitään, vakaana rauhassa vihollisen hyökkäyksiltä, riiseissä aseista rupeatte omalle vuoteellenne ja antautte unen helmaan, joka maistuu paremmalle teistä, kuin minusta virvoitusjuoma pitkään janoon: silloin te voitte puhua onnesta!
GÖTZ. Niin, siksi tuleekin se harvoin.
MARTTI (tulisemmin). Ja on, milloin tulee, taivaan esimaku. — Kun te käännytte takaisin vihollisistanne, viljan raskaana riistaa, ja siinä mieleenne muistuu: sen minä survasin pois satulasta, ennen kuin se ehti ampua, ja sen minä syöksin hevosineen alas, ja sitten te ratsastatte ylös omaan linnaanne, ja —
GÖTZ. Mitä tarkoitatte?
MARTTI. Ja teidän vaimoväkenne! (Kaataa lasiin). Teidän rouvanne malja!
(Pyhkii silmiään). Onhan teillä kai se?
GÖTZ. Erinomaisen jalo, ehtoisa emäntä!
MARTTI. Onnellinen se mies, jolle on suotu kunnollinen, siveä puoliso! Siitä puolin elää hän kahta vertaa kauvemman. Minä en tunne mitään naisia, ja kuitenkin, olihan vaimo luomisen kukka!
GÖTZ (itsekseen). Hän säälittää minua. Oman säätynsä ikävä tuntemus kalvaa hänen sydäntänsä.