LERSE. Niin jalo mies —
ELISABETH. Älä häntä mainitse niin, se tuottaa vaan uutta tuskaa! Nuo konnat! Ne uhkasivat tappaa hänet ja polttaa hänen linnansa. — Jos hän enää palautuu tänne — minä näen hänet synkkänä, synkkänä. Hänen vihollisensa sepittävät valheellisia haastepykäliä, eikä hän pysty sanomaan: Ei!
LERSE. Hän sekä pystyy että sanoo.
ELISABETH. Hän on rikkonut sanansa. Sano: ei!
LERSE. Ei! Hänet oli pakoitettu; millä perusteella voi tuomita häntä?
ELISABETH. Ilkeys ei hae perusteita, paitsi vaan aiheita. Hän on antautunut kapinoitsijain, pahantekijäin ja murhamiesten seuraan, on kulkenut niiden etupäässä. Sano: ei!
LERSE. Herjetkää pois kiduttamasta itseänne ja minua. Eivätkö ne ole juhlallisesti luvanneet hänelle, että he eivät enää ryhdy mihinkään tuhotöihin, moisiin kuin Weinsberg'in luona? Enkö minä itse kuullut niiden sanovan puoleksi katuvalla mielellä: Jos se ei olisi jo tapahtunut, ei se ehkä tapahtuisi enää? Eikö ruhtinasten ja herrain täytyisi sittenkin olla kiitollisia hänelle siitä, kun hän vapaatahtoisesti oli ruvennut vallattoman kansan johtajaksi, tyystyttääksensä niiden raivoa, säästyttääksensä niin paljon ihmisiä sekä omaisuuksia?
ELISABETH. Sinä olet ihmis-rakas asianajaja. Jos ne hänet vangiksi ottaisivat, häntä kuin kapinallista kohtelisivat ja hänen harmaan päänsä — Lerse, minä tulisin mielipuoleksi!
LERSE. Lähetä uni virvoittamaan hänen ruumistansa, rakas ihmisten isä, jos sinä et tahdo mitään lohdutusta antaa hänen sielullensa!
ELISABETH. Yrjö on luvannut tuoda sanomia. Hän myöskään ei saane, niin kuin hän tahtoo. Heidän tilansa on pahempi kuin vankien! Minä tiedän, että heitä vartioidaan kuin vihollisia. Se hyvä Yrjö! Se ei tahtonut luopua herrastaan.