MARIA. Weislingen, en minä ole mikään henki. Minä olen Maria.
WEISLINGEN. Se on hänen äänensä.
MARIA. Minä tulen sinulta rukoilemaan veljeni elämää. Hän on syytön, niin rangaistavalta kuin hän näyttäneekin.
WEISLINGEN. Vaiti, Maria! Sinä taivaan enkeli tuot helvetin tuskat mukanasi. Älä puhu enää!
MARIA. Ja minun veljeni pitää siis kuolla? Weislingen, se on kauhistavaa, että minun tarvitsee sanoa sinulle, että hän on syytön, että minun täytyy kujerrella, sinua hillitäkseni kaikkein kamalimmasta murhasta. Sinun sielusi on sisimpiä syvyyksiänsä myöten vihoilis-voimain vallassa. Ja tuo on Adelbert'iä!
WEISLINGEN. Sinä näet, kalman kuluttava huoku on minut manalle puhaltanut, minun voimani vaipuu hautaan päin. Minä kuolisin kurjana, ja sinä tulet, syöstäksesi minut epätoivoon. Jos minä voisin puhua, niin sinun mitä katkerin vihasi sulaisi sääliksi ja surkutteluksi. O, Maria! Maria!
MARIA. Weislingen, minun veljeni kituu sairaana vankilassa. Hänen vaikeat haavansa, hänen ikänsä! — Ja jos sinä hennoisit hänen harmaan päänsä — Weislingen, me joutuisimme toivottomuuteen.
WEISLINGEN. Jo riittää. (Soittaa).
FRANS (äärettömässä mielenliikutuksessa). Armollinen herra!
WEISLINGEN. Paperit tuolta, Frans!