ELISABETH. Weislingen?
LERSE. On käytetty tavattoman ankaraa eksekutsionia. Metzler on poltettu elävältä, satoja on rattahin ruhjottu, seipääseen pistetty, mestattu, neljäksi reväisty hevosten vetäisemällä. Kauttaaltaan tämä maa on ikään kuin mikä teurashuone, jossa ihmis-lihaa on kaupan polkuhinnasta.
ELISABETH. Weislingen komisarius! O, Jumala! Yksi toivon säde, Marian pitää mennä hänen tykönsä, hän ei voi siltä kieltää mitään. Hänellä on aina ollut hento sydän, ja kun hän näkee sen ihmisen, jota hän rakasti niin, jonka hän on saattanut niin onnettomaksi. Missä on Maria?
LERSE. Yhä vielä ravintolassa.
ELISABETH. Vie minut sen luo. Sen täytyy heti lähteä. Minä pelkään pahinta.
* * * * *
Weislingenin linna.
WEISLINGEN. Minä olen niin sairas, niin heikko. Kaikki minun luuni on ontot. Katala kuume on niistä kalvanut pois ytimen. Ei yön lepoa, ei päivän rauhaa. Puolihorroksissa myrkyllisiä unia. Mennä yönä minä olin kohtaavinani metsässä Götz'in. Hän paljasti miekkansa ja vaati minua mittelyyn. Minä tapasin omaa miekkaani, käsi kieltäytyi minua palvelemasta. Silloin hän pisti miekkansa tuppeen, viskasi vaan minuun halveksivan silmäyksen ja astui minun ohitseni. — Hän on vankina, ja minä vapisen hänen edessänsä. Kurja ihminen! Sinun sanasi on hänet kuolemaan tuominnut, ja sinä kauhistut, kuin minkä pahan tehnyt, hänen uni-olentonsa edessä! — Ja pitääkö hänen kuolla? — Götz! Götz! — Me ihmiset emme johda omaa elämäämme itse; pahoille hengille on annettu valta, että ne meidän turmioksemme harjoittavat helvetin-ilkeyttään (itsekseen). Voipunut! voipunut! Kuin kynteni on niin siniset! — Kylmä, kylmä, jäytävä hiki lamauttaa joka jäseneni. Kaikki tyynni pyörii minulla silmäini edessä. Voisinkohan nukkua! Ah!
MARIA (astuu sisään).
WEISLINGEN. Jesus Maria! — Jätä minut rauhaan! Jätä minut rauhaan! — Se olento puuttui vielä! Hän kuolee, Maria kuolee ja ilmestyy minulle. — Jätä minut, autuas henki! Minä olen kurja ilmankin.