Saksan valtio- ja oikeus-historiaa lukiessaan oli Göthe tietysti yleensä yhtä mieltä kuin ne kirjailijat, joista hän tietojaan ammenteli (Datt de pace publica, Pistorius Diffidationes y.m.), että rauha, maanrauha on hyvä ja oikea asia, kahakat sitävastaan ja kapinat paha ja väärä, onnettomuus. Mutta iki hyväksi ihastui hän, kun tuota "elämäkertaa" lukiessaan sai tutustua jaloon, vakavaan, vilpittömään mieheen, joka virheineenkin oli "jaloimpia saksalaisia henkilöitä". Kertomuksen yksinkertaisuus ja vakavuus sai hänet luottamaan kertojan sanoihin; hän vähitellen aavisti: tämä on totta! Se ritari on varmaan syyttömästi kärsinyt pimeyden, pahuuden sortoa! Näin runoilijan mieli muuttui, hän alkoi aivan toisin silmin katsella puheenalaisen ajan olosuhteita.

Samana vuonna 1770, kuin Göthe tutki Saksan oikeushistoriaa, julkaisi vapaamielinen, etevä historiantutkija Justus Moser kirjoituksen "oman käden oikeudesta" (Von dem Faustrecht). Göthe siitä ei vielä silloin tiennyt. Mutta nämä miehet, toinen runoilija, toinen tiedemies, olivat, merkillistä kyllä, toisistaan tietämättä yhtyneet miltei samaan mieleen, mitä tulee keskiajan maanrauhoihin ja kahakoihin Saksassa. Niinpä Moser sanoi, että, keskiaikaisiin oloihin nähden, tuo järjestetty oman käden oikeus oli "taitoteos korkeinta laatua". Muuten, sanottakoon mitä tahansa jälkeenpäin tuosta oikeuden kannasta, aikanaan se varmaan on ollut jalosti saksalainen.

Rehellisen, jalon saksalaisen ritarin elämäntarina tuleentui pian runoilijan sielussa runollisesti käsiteltäväksi, mutta ei vanhaan sovinnaiseen "klassilliseen" tyyliin. Shakespearen syntymäpäivänä puhetta pitäessään oli hän lausunut luopuneensa säännöllisestä teaatterista, jossa vallitsi kangistava ajan, paikan ja toiminnan yhteys. Sen jäykkiin kaavoihin oli hänen mahdoton pingottaa Götzin draaman vilkkaita, tyrskyisiä tapauksia ja taisteloita, ne olivat koko hengeltään sille vento vieraita. Pikemmin miellytti runoilijaa mallina Shakespeare, johon hän oli hiljan tutustunut ja jota hän myrsky- ja tyrskyläisenä elävästi ihaili. Mutta eipä hän alussa edes aikonut tehdä Götzin elämäkerrasta teatterissa näyteltävää kappaletta; niin oli hänen mielikuvattimensa avartunut suuren englantilaisen teoksista. Shakespearen luonnollisuus ja luontehikas käsittely lienee kyllä ollut nuorelle runoilijalle suureksi avuksi sankarinsa kuvan sommittelussa, mutta etupäässä oli tämä kuitenkin hänen oman neronsa luoma. Häntä viehätti omituisella hengenheimolaisuuden vetovoimalla puoleensa tuo vanha saksalainen ritari. Asuihan Göthen omassa sielussa samallainen syvä pyrkimys oikeutta ja totuutta kohti, huolimatta lain varjosta. Näin runoelman luonti sujui kuin omasta povesta.

V. 1771 kirjoitti Göthe Götz'in n.s. "suunnitelman" (Entwurf), joka kyllä oli ihastuttavan suuremmoinen niiden mielestä, jotka saivat sen lukea — vaan tuli heiltä muistutuksiakin. Vähän hämärää on, mitä Herder — muuten ankara arvostelija — oikeastaan lienee sanonut tuosta suunnitelmasta. Göthe itse on kertonut Herderin muka lausuneen siitä epäystävällisesti ja kovasti, pianpa pilkaten. Mutta toista puhuu Herder itse, kun hän esim. kirjoitti morsiamelleen mainitusta suunnitelmasta: "todellisen kaunis runotuote".

Kun Göthe v. 1772 oleskeli Wetzlarissa harjoittelijana valtakunnan kamarioikeudessa, kuului hän pieneen ystäväin piiriin, joka leikillä nimittihe pöytäkunnaksi ja antoi kullekin jäsenelleen jonkun ritarinimen. Göthen nimenä oli Götz von Berlichingen, rehellinen. Tästä näkyy, että Göthen suunnitelma oli jo siinä piirissä tuttu.

V. 1773 runoilija korjasi, jopa kirjoitti uudestaan koko teoksensa. Vielä samana vuonna saatiin tämä toinen valmistelma painosta kustannetuksi. Siinä on vielä Shakespeare mallina, mutta "myrskyä" on vähemmän, paikoin lienee sentään "vasaran jälkiä", nuoruuden epäkypsyyttä.

Siitä huolimatta tämä perin saksalainen, luontehikas ja runollinen näytelmä, joka jo Göthen maltilla ja syvällä älyllä eläväksi henkilöittää erään mieltäkiinnittävän osan Saksan historiaa, heti herätti suurta huomiota. Jopa pian uskottiin syntyneen uuden Shakespearen. Mutta siinä olikin vain ensi jätti-askeleitaan astunut "jumalallinen Göthe." Sillä tähän näytelmään hän pääasiassa heittikin "myrskynsä" sekä Shakespearen-jälittelynsä, ja tästä puoleen hän kulki omaa uraansa yhtenä maailman suurimpia älyjä.

"Götz" herätti huomioita, ja arvosteluita sateli puolelta jos toiseltakin. Mitä moitteisiin tulee, kuvaavat ne sattuvasti aikaansa, niinkuin sekin, että siinä näytelmässä muka puolustetaan kahakoita ja oman kouran oikeutta. Vaan merkillisin kuvaamassa on se melkein typerä ja parjaava arvostelu, jonka tekijä ei ole kukaan vähempi kuin Preussin suuri Fredrik. Preussin oli hän kyllä etevällä sodanjohtotaidollaan kohottanut suurvallan asemaan ja siinä oli hänen suuruutensa, mutta muuten hän kuuluisalla gallomaniallansa, ranskankiihkollaan, ei ansaitse suuruuden nimeä. Hän tahtoi välttämättä olla sivistykseltään ranskalainen; ei siis kumma, ettei hän ymmärtänyt "Götzin" moisen perin-saksalaisen näytelmän kauneutta. Tuosta kuninkaallisesta arvostelusta on lausunut Göthen äiti: Voi sanoa niin, kuin on sanottu Englannin Elisabetista, että suurikin kuningatar on vain nainen, että suurikin kuningas on vain ihminen. —

Vaikka "Götz" ei ollutkaan aiottu näyteltäväksi, esitettiin se kuitenkin ensi kertaa teatterissa, Berliinissä, jo 14 p. huhtik. 1774 ja tekijäksi ilmoitti sikäläinen sanomalehti: "Dr. Göde in Frankfurt am Main", johon nähden kirja ei vielä liene maininnut tekijänsä nimeä. Sitten v. 1874 voitiin sanoa, että tätä kappalta jo oli näytelty 131 kertaa. Sinä Göthen ensi syntymäpäivänä, jona hän ei enää elänyt, oli Götz'in osaa näytellyt mies, esiin huudettuna, lausunut: Tänpäiväisen kappaleen mestari lepää maan povessa, mutta hänen teoksensa elää iankaikkisuudessa!

* * * * *