PIISPA. En voi käsittää, mikä edes vienoimmallakaan tavalla pakoitti sinut astumaan tuota askelta! Vaiko sanoutuaksesi irti minusta? Eikö siis ollut satoja muita ehtoja irtipääsyksi? Eikö meidän huostassamme ole hänen aseenkantajapoikansa? Enkö minä olisi antanut rahaa kylliksi ja häntä rauhoittanut? Meidän aivoituksemme häntä ynnä hänen apulaisiansa vastaan olisi sittenkin jatkunut edelleen. — Ah, en ajatellut, että minä puhuttelen tätä hänen ystäväänsä, joka nyt työskentelee minua vastaan ja voi pian laimistuttaa ne räjähdys-haudat, jotka tämä itse on kaivanut.
WEISLINGEN. Armollinen Herra!
PIISPA. Ja kuitenkin — kun minä taas katson sinun silmiisi, kuulen sinun äänesi. — Ei, se ei ole mahdollista, ei mahdollista!
WEISLINGEN. Jääkää hyvästi, armollinen Herra!
PIISPA. Minä annan sinulle siunaukseni. Ennen, kun sinä läksit, sanoin minä: Toiste — näkemään! Nyt — suokoon Jumala, ett'emme kuuna päivänä näkisi toisiamme toiste!
WEISLINGEN. Voi paljon muuttua vielä.
PIISPA. Ehkä minä sinut näen vielä toiste, kun sinä kerran astut vihollisena minun muurieni edustalle, hävittämään niitä vainioita, jotka nyt saavat sinua kiittää kukoistuksestaan.
WEISLINGEN. Ei, armollinen Herra!
PIISPA. Sinä et voi sanoa: Ei! Maalliset säädyt, minun naapurini, kaikki pitävät vihaa minulle. Niin kauvan kuin sinä olit minulla. — Menkää, Weislingen! Minulla ei ole enää mitään sanomista teille. Te olette nyt monta toivetta tyhjään raukaissut. Menkää.
WEISLINGEN. Ja minä en tiedä, mitä minun pitäisi sanoman.
(Piispa pois).