ADELHEID. Te siis menette sinne?
WEISLINGEN. Jos voisin ottaa mukaani yhden toivomuksen! (Suutelee
Adelheidin kättä).
ADELHEID. O, te heikko-uskoiset! Aina tunnustähtiä sekä ihmeitä![53] Matkusta, Weislingen, ja täytä, mitä olet aikonut tehdä. Piispan etu, sinun etusi, minun etuni, ne ovat niin kutoutuneet yhteen, että, olipa tuo vaikka vaan politiikan vuoksi —
WEISLINGEN. Sinä voit ivailla.
ADELHEID. Minä en ivaile. Minun omaisuuttani pitää huostassaan se kopea herttua, sinun omaisuuttasi ei Götz hevillä heitä loukkaamatta; ja jos me emme pidä yhtä puolta keskenämme, samoin kuin meidän vihollisemme keskenään, ja taivuta keisaria puoleemme, niin me ollaan hukassa.
WEISLINGEN. En minä siitä ole hädissäni. Enin osa ruhtinaita on meidän kanssamme yhtä mieltä. Keisari pyytää apua Turkkilaisia vastaan, ja sen tähden on kohtuullista, että hän taasen avustaa meitä. Miten maireelta onkaan minusta tuntuva, kun saan vapauttaa sinun omaisuutesi vallattomain vihollisten käsistä, asettaa Schwabenissa rauhattomat päät lepoon, jälleen rakentaa rauhan piispakunnalle, meille kaikille! — Ja sitten —?
ADELHEID. Yksi päivä synnyttää toisen, ja onnen kainalossa lepää tulevaisuus.
WEISLINGEN. Mutta meidän itsemme täytyy tahtoa.
ADELHEID. Mehän tahdomme.
WEISLINGEN. Oikeinko totta?