ADELHEID. Se on säiste — vuoron kaikua teidän lauluunne. Ennen kuin minä tunsin teidät, Weislingen, kävi minulle, niin kuin räätälin-rouvalle. Huhu, satakielinen — minä en tässä puhu vertauksilla — oli teidät niin parturinlaisesti sivellyt, että minä viehätyin halajamaan: Jospa sinä kuitenkin saisit omin silmin nähdä tämän erinäisen valion miehistä sukua, tämän Foiniks-Weislingenin! Niin kuin minä halasin, niin minulle tapahtuikin.
WEISLINGEN. Ja tämä Foiniks esiytyi kuin säntillinen kotikukko.
ADELHEID. Ei, Weislingen, minä olin myötätuntoinen teitä kohtaan.
WEISLINGEN. Ehkä luulitte vaan.
ADELHEID. Ja olin. Sillä, totta puhuen, te olitte yli sen mitä maineenne tiesi. Suuri yleisö arvottaa ainoastansa ansion heijastusta. Niin kuin minulle käy tavallisesti, että minun ei tee mieleni ajattelemaan niitä ihmisiä, joille minä suon hyvää, niin me elimme tovisen aikaa rinnatusten; tuntui kyllä, että mieleni oli jotain vailla, vaan minä en tiennyt, mitä oikeastaan teissä puuttui, jota minä kaipasin. Vihdoin aukenivat silmäni. Ja minä näin, että sen toimivan miehen sijassa, joka uuteen elon-toimeen herätti kokonaisen ruhtinaskunnan, eikä siltä itseään eikä mainettaan unhottanut, joka oli satojen suuremmoisten yritysten nojassa, niin kuin päällekkäin vyörytettyjen vuorten kukulla kohonnut ylös pilviin saakka: sen sain yks kaks nähdä, ja se ruikaili kuin kivulias runoilija, alakuloili kuin terve tyttö,[50] joutiloitsi enemmän kuin vanha nuori mies. Alussa minä luin syyksi teidän kovan-onnen kohtauksenne, joka vielä uutena painoi teidän sydäntänne, ja koetin puolustaa teitä parhaimman mukaan, niin pitkälle kuin vaan voin. Nyt, koska teidän olemuksenne näyttää päivä päivältä huononevan, täytyy teidän antaa anteeksi, jos minä riistän suosioni pois teiltä. Teillä ei ole oikeus sitä omata, minä lahjoitin sen[51] koko elämän ajaksi eräälle toiselle, joka sitä ei voinut siirtää teille.
WEISLINGEN. Niin päästäkää minut irti!
ADELHEID. En, ennen kuin kaikki toivo on kadonnut. Yksinäisyys on näissä suhteissa vaarallista. — Mies parka! Te olette yhtä nurpeissanne kuin joku, jolle on ruvennut uskottomaksi ensimäinen tyttö-kulta, ja juuri sen tähden minä en heitäkään teitä vielä hukkaan. Antakaa minulle kätenne, suokaa anteeksi, jos minä mitä olen sanonut sulassa rakkaudessa!
WEISLINGEN. Jos sinä voisit minua rakastaa, jos sinä voisit minun tuliseen kiihkooni suoda edes yhden pisaran lievitystä! Adelheid! Sinun nuhteesi ovat kovin epäoikeita. Jos sinä voisit edes sadannen osan aavistaa siitä, mikä nyt jonkun aikaa on minussa työskennellyt, etpä suinkaan olisi minua niin armottomasti hennonut suopeudella, tylyydellä ja ylenkatseella sinne tänne raastella. — Sinä naurat — Tuon liika hopussa astumani askeleen perästä jälleen sointua oman itseni sopuun, se maksoi minulle enemmän kuin yhden päivän. Ruveta torjumaan pois mielestäni sitä ihmistä, jonka rakas muisto niin elävän uutena nyt asuu minussa!
ADELHEID. Kumma mies, joka voit rakastaa sitä, jota sinä kadehdit! Tuo on samaa, kuin jos minä sodassa kuljettaisin ruokavaroja viholliselle.
WEISLINGEN. Minä hyvin tunnen, ett'ei tässä siedä ensinkään nuhjustaa. Hänelle on annettu ilmi, että minä olen taas Weislingen,[52] ja hän tähystää tilaisuutta, saadakseen oman etunsa voitolle meistä. Vaan, Adelheid, ei me olla niin unteloita, kuin sinä luulet. Meidän ratsuväkemme on saanut lisävoimia, ja on varallaan, meidän neuvottelumme ovat käymässä edelleen, ja toivottavasti sitten Augsburg'in valtiopäivät jouduttavat meidän esityksemme terälle.