GÖTZ. Minä kiitän teitä, Frans, että te minulle tutuksi esititte erään urhoollisen miehen.
LERSE. Minä olen jo ennen yhdesti esitellyt teille itseni, vaan sillä erää te ette kiittänyt minua.
GÖTZ. En jaksa muistaa teitä.
LERSE. Sepä oisi minusta ikävää. Muistuuko teidän mieleenne, kun te Pfalz-kreivin puolesta olitte vihollisena Konrad Schottenia vastaan, ja itsenään Laskiaisena ratsastamassa Hassfurt'iin?
GÖTZ. Kyllä minä sen muistan.
LERSE. No juohtuuko teidän mieleenne se, kun te muutaman kylän kohdalla kohtasitte viisikolmatta ratsumiestä tietä taivaltamassa?
GÖTZ. Aika hyvin. Minä vielä alussa niitä luulin vaan tusinaksi, ja panin kahtia oman joukkoni — meit' oli vaan kuusitoista — ja pysäytin kylän luona muutaman vajan taakse, sen varalta, että ne sivuuttaisi meidät. Minulla oli aikomus sitten lähteä niitä takaa-ajamaan, niin kuin oli sovittu sen toisen joukko-osaston kanssa.
LERSE. Mutta me huomasimme teidät, ja vetäysimme kukkulalle siinä kylän luona. Te liikuitte esiin ja seisotuitte alapuolelle. Kun me näimme, että te ette tahdo tulla ylös, niin me ratsastettiin alas.
GÖTZ. Siinä vasta minä oivalsin, että olin käteni tupsauttanut hiilokseen. Viisikolmatta kahdeksaa vastaan! Siin' ei joudettu olemaan ristissä käsin. Erhard Truchses pisti minulta yhden huovin läpi, jonka vuoksi minä hänet syöksin rujoksi satulasta. Jos ne kaikki oisivat kestäneet, niin kuin hän ja eräs huovi, niin minulle sekä minun pikku parvelleni oisi käynyt pahoin.
LERSE. Huovi, jota te mainitsitte —