GÖTZ. Oli uljain kaikista, mitä minä olen nähnyt. Hän ahdisti minua tulimaisesti. Minä luulin jo, että olin hänet torjunut päältäni ja aijoin toisten kanssa ryhtyä tekemisiin, kun hän jo taas oli minussa ja löi oikein vihaisesti. Hän iski minulta panssarihihan puhki, niin että lihaankin töksähti.
LERSE. Oletteko hälle antanut anteeksi sen?
GÖTZ. Se oli minusta enemmän kuin mieleen.
LERSE. Niinpä minä nyt toivon, että te voitte olla minuun tyytyväinen.
Olenhan minä ensi näyte-kappaleeni suorittanut teitä itseänne kohti.
GÖTZ. Oletko sinä se? Oi, tervetullut, tervetullut! Voitko sinä, Maksimilian, sanoa että kaikkein palvelijaisi joukkoon olet näin voittanut yhtä ainoata!
LERSE. Minua kummastuttaa, että te ette ennemmin tullut tässä ajatelleeksi minua.
GÖTZ. Kuinka oisi minulle voinut mieleen juohtua, että se juuri tulee palvelustansa tarjoomaan minulle, joka vihollisena mitä vihaisimmasti ryntäsi ottamaan minua voitingikseen?
LERSE. Sepä juuri, herra! Hamasta nuoruudestani olen minä palvellut ratsumiehenä, ja olen kilvoitellut monen rohkean ritarin kanssa ottelussa. — Kun me sitte kohtasimme teidät, riemastutti minua. Jo minä ennestään tunsin teidän nimenne, mutta vasta silloin sain oppia tuntemaan teidät itsenne. Te kyllä muistatte, ett'en minä pitänyt puoltani. Te toki näitte, ett'ei siihen syynä ollut pelko, sillä minähän aina tulin uunna miesnä. Lyhyesti: minä opin tuntemaan teidät, ja sitä lyytä päätin ruveta palvelemaan teitä.
GÖTZ. Kuinka pitkään te tahtoisitte minulla pysyä?
LERSE. Vuoden, ja ilmaiseksi.