ORESTES. Armasta aikaa ällös muistuta, kun talossasi sain ma turvan vapaan, ja isäs jalo, viisas, rakkaudella vilustunutta nuorta vesaa hoiti; kun sinä, aina kirkas kasvin-veli, laill' liedon kirjosiipi-perhon, joka kukkaista tummaa kiertää, ympärilläin jok' aamu iloin uusin ilvehdit ja soitit sieluhuni riemus oman, ma että murheen unhoitin ja kanssas kisailin nopsat nuoruuspäivät.
PYLADES. Alkoi eloni kera kiintymyksen sinuun.
ORESTES. Jos sanot: murhe alkoi, totta haastat. Se tuska kohtaloni on, ma että saastaisen pakolaisen lailla kannan salaista povessani huolta, surmaa; jos paikkahan ma terveimpäänkin tulen, pian siellä kasvot kukkivaiset näyttää vitkaisen kuolon valjun ilmeen.
PYLADES. Lähin olisin kuolemaan siis minä silloin, jos henkäykses myrkyttäisi. Enkö iloinen aina ole, uljas yhä? Ja ilo ynnä rakkaus siivet ovat tekoihin suuriin.
ORESTES. Niin, ma muistan ajan, kun teot suuret suihki silmissämme! Yhdessä usein koska kautta vuorten ja laaksoin riistaa ajettiin, ja toivo meill' oli miekoin, nuijin hirviötä tai ryövärejä ajaa, kantataaton kaltaisna kouralta ja ryntähiltä; ja sitten illoin, meren äärell' aavan nojaten toisiimme kuu istuttiin, ja aallot jalkoihimme asti läikkyi, maailma eessämme niin laaja lepäs: kai silloin usein käsi kalpaa etsi, työt tulevaiset tunkivat kuin tähdet yön taivahalle lukemattomat.
PYLADES. Rajaton toimi on, min täyttää tahtoo inehmon sielu. Tahtoo joka teon niin suureks heti kuin sen kasvattaa suu runoniekan, vyörytellen vuodet polvesta polveen, maasta maahan sitä. Kauniilta kaikuu taattojemme työ, kun nuorukainen varjoss' illan tyynen sen ahmii kera harpun äänen heljän. Mit' itse teemme, on kuin heille oli vain vaivaa turhaa, pikku-palasia! Jälestä juoksemme näin haihtuvaisen, välitä emme tiestä, jota käymme, näe emme kanta-isäin askeleita, elonsa maisen jälkiäkään tuskin. Ajamme aina heidän varjoansa, mi jumalaisna etäisyydessä kuin kultapilvi vuorten huiput kruunaa. En pidä siitä, joka tuumii, kuinka kentiesi kerran hänet kansa nostaa. Mut, nuorukainen, jumaloita kiitä, niin varhain että tekivät niin paljon sun kauttas he.
ORESTES. On hetki kiittää heitä, työn iloisen jos ihmiselle suovat, hän että turman omistaan pois kääntää, valtansa varmentaa, sen rajat siirtää, vihollisensa sortaa, pakoon ajaa. Elämän ensi, viime riemu hälle on suotu. Teurastajaks säätty minä, murhaajaks oman kalliin äidin olen, työn katalan nyt katalasti kostain mun viittauksellaan he tuhoo. Usko: on kiron alla Tantaloksen talo, ja minä, heimon viimeinen, en kuole syytönnä, kunnialla.
PYLADES. Isäin töitä pojalle jumalat ei kosta. Ottaa jokainen, hyvä taikka paha, palkan teostaan omasta vain myötä tuonne. Suvussa siirtyy siunaus vanhempain, ei kiro.
ORESTES.
Siunaus meit' ei tänne tuone.
PYTLADES.
Vaan varmaan tahto valtain korkeain.