ORESTES.
Ma kiitän miestä suoraa, urhoollista.
PYLADES. Siks neuvoa en sulta kysynytkään. Otettu ensi askel on. Jo paljon sain vartioilta tähän saakka ilmi. Ma tiedän, outo, jumalainen vaimo lakia veristä tääll' estää tuota; hän jumalille tarjoo mielen puhtaan, rukouksen vain ja uhrisauhun. Paljon hänt' ylistetään, suenneeksi luullaan suvusta amazonein, paenneeksi jotakin suurta turmaa.
ORESTES. Menneen hänen valoisan valtansa jo voima näyttää, kun lähestyy mies syyllinen, min päätä yön laajan lailla kirous peittää, vainoo. Nyt turmaksemme tavan vanhan irti siteistään päästää himo hurskas hurmeen. Kuninkaan hurja mieli meidät tuhoo; jos suuttuu hän, ei meitä nainen auta!
PYLADES. Hyväpä meille, ett' on nainen hän! Mies parhain tottuu julmuuteen, ja siitä, mit' ensin inhosi hän, itsellensä lain vihdoin laatii, muuttuu kovaksi ja tuskin tunnettavaks enää. Nainen samana aina pysyy kuin hän on. Hyvässä varmemmin kuin pahassa voit häneen luottaa. — Vait! Hän saapuu. Jätä nyt yksin meidät! Tohdi hälle heti en nimiämme virkkaa, empimättä en vaiheitamme uskoa. Sa menet, sun tapaan ennen kuin hän kanssas puhuu.
TOINEN KOHTAUS.
Iphigeneia. Pylades.
IPHIGENEIA. Mist' olet, mistä saavut, vieras, sano? Minusta näyttää, helleeniksi ennen kuin Skyythin mieheksi sun luulla voisin. (Päästää hänen kahleensa.) Vapaus, min sulle suon, on vaarallinen; turmansa taivas kääntäköön pois teistä!
PYLADES. Oi, sulo ääni! Sävel äidinkielen niin tervetullut maassa vierahassa! Siniset vuoret isäin valkaman ma, vangittu, taas silmäin eessä näen kuin ennen. Tämän todistaa suo riemun, ma että myöskin olen helleeni! Unohdin hetkeksi, ma kuinka sua kipeesti tarvitsen, ja sielu multa sun haihtui ilmestyksees ihanaan. Oi, sano, ellei sulje kohtalo sun suutas, mistä Hellaan heimosta sa luet syntys jumal-kaltahisen.
IPHIGENEIA. Papitar, jonk' on itse jumalatar valinnut, pyhittänyt, kanssas puhuu. Se riittäköön. Nyt virka, kuka olet, ja mikä turman-tuima sallimus sun kera kumppanis on tänne tuonut.
PYLADES. Helposti virkkaa voin, mik' onnettuus työläällä seurallansa meitä vainoo. Ah, jumal-impi, jospa toivon heljän niin helposti sa meissä syttää voisit! Kreetasta, lapsia Adrasteen oomme: ma nuorin, nimeltäni Kephalos, hän vanhin on, Laodamas. Mut meidän välillä veli keskimmäinen, raaka ja hurja, seisoi, ilon ynnä sovun leikeistä ensi nuoruuden jo hääti. Niin kauan tottelimme äidin sanaa kuin taaton voima eessä Troijan soti; mut kun hän saaliinensa saapui sekä sen jälkeen kohta kuoli, veljekset erotti riita maasta, perinnöstä. Ma pidin puolta vanhimman. Hän veljen löi kuoliaaksi. Verisyyn tuon tähden hänt' ankara nyt ajaa kostotar. Mut tähän rantaan kolkkoon lähettää Apollo Delphoin meidät toivon kera. Templissä siskonsa hän käski avun siunaavan kättä meidän vartoa. Olemme vangit, tänne tuotu meidät on uhriteuraiksesi, tiedät sen.