(Etääntyy etsien.)

TOINEN KOHTAUS.

Orestes.

ORESTES (herää horroksistaan ja nousee). Viel' yksi! tarjoo Lethen veestä mulle sa virvoituksen viime kylmä malja! Huuhdottu povestani pois on pian elämän kouristus, ja vitkaan vierii, unessa unhon lähteen, henkeni luo varjovaltain, usmiin ikuisihin. Levätä levossanne viileässä maan pojan suokaa, paljon-harhailleen! — Min kuiskeen kumman kuulen puista? Mikä hälinä hämäryyttä halkoo? Uutta tulevat katsomaan he vierastansa! Mik' on tuo parvi, uljas niinkuin koottu kuningasheimo, iloinen ja kirkas? Rauhaisna käyvät nuoret, vanhat, miehet ja vaimot; jumal-kaltaisilta varjot vaeltavaiset näyttävät. He ovat sukuni kanta-isät! — Atreus kulkee Thyesteen kera, tyynnä haastain, pojat hypellen leikkii heidän ympärillään. Tääll' eikö vihan mieltä enää ole? Sammuiko kosto niinkuin taivaan päivä? Siis olen tervetullut minäkin ja tohdin käydä jonoon juhlalliseen. Oi terve, taatot! Ma oon Orestes, sukunne mies olen viimeinen! te minkä kylvitte, niitti hän: kiroa kantaen kulki kuoloon. Mut keveämmät tääll' ovat kuormat: oi, ottakaa hänet piirihinne! — Sa kunnon Atreus, sa Thyestes: tääll' irti ollahan vainostamme. — Miss' olet taatto, min kerran vain näin elämässä? — Sa ootko isä? Emoa saatatko ystävänä? Kätensä tarjota Klytaimnestra sinulle voiko? Orestes silloin myös tohtii lausua: Katso poikaasi — On tullut poikanne! Tervehtikää! Maan päällä tervehdys murhan varman meill' oli merkkinä heimossamme; yön tuolla puolenpa iloa pitää nyt vanhan Tantalon suuri suku. Te mulle huudatte: tervetullut! Otatte seuraanne minut! Viekää luo minut harmajan kantataaton! Miss' on hän, että ma näkisin hänet, pään kalliin, kunnian-arvoisan, mi jumalain kera neuvotteli. Te näytte empivän? pois te käännytte? Mit' on tää? Kärsiikö jumal-uhmaaja? Voi mua! Vaskisin kahlein kiinni nuo takoneet ovat Ylivoimaiset sankar-rintahan tuskat tuimat.

KOLMAS KOHTAUS.

Orestes. Iphigeneia. Pylades.

ORESTES. Te täällä myöskin? Siis terve sulle, oi sisko! Viel' on Elektra poissa. Jumala laupias nuolin vienoin pian lähettää hänet myöskin kuoloon. Sua säälin, ystävä raukka, vain! Käy myötä, käy Manan valtiasta, me, uudet vierahat, tervehdimme.

IPHIGENEIA. Te sisarukset taivaan laajan, jotka valoa yön ja päivän saatatte luo ihmislasten, jotka ette tohdi tuonelle loistaa, meitä auttakaa! Ylitse kaiken, min maa, taivas tarjoo, rakastat veljeäsi, Artemis, ja kasvos neitseelliset käännät kaihoin hiljaisin puoleen ikivalkeutensa. Ah, ainoaa, ah, myöhään-löytämääni äl' yöhön, raivoon hulluuden sa jätä! Ja täytetty jos tahtos on, mi tänne salasi mun, jos hänen kauttaan mulle, hänelle kautta mun, sa avun aioit, kironsa kirvoittaos, ettei meiltä menisi pelastuksen aika kallis!

PYLADES. Tunnetko meidät ynnä lehdon pyhän ja valon, jok' ei vainajille loista? Käsvarsi ystävän ja siskon pitää lujasti sun viel' elämässä. Tartu vankasti meihin! Emme varjoja me ole. Huomaa, mitä haastan! Toinnu, kokoa voimas! Hetket kalliit ovat, pakomme määrää langat hennot, joita kutovan näyttää hyvä kohtalotar.

ORESTES (Iphigeneialle). Vapaalla suo mun sydämellä noutaa sylistäs ilo puhdas ensi kerta! Jumalat, jotka valta-valkeassa pimeät pilvet käytte murtamahan, ja armon-ankaroina suotte sateen, anotun kauan, kanssa ukkosen ja myrskyn maalle hurjin virroin vuotaa; mut kohta siunaukseksi muutatte maan lasten pelon, jähmetyksen jäisen riemuksi, kiitokseksi äänekkääksi, kun pisaroissa lehtipuun taas tuoreen uus päivä tuhatvärein välkähtää ja Iris kirjokaunis käsin kevein viimeisten pilvein hunnun harmaan poistaa sylissä siskoni myös suokaa minun, povella ystäväni, nauttia lahjoista taivaan mielin kiitollisin! Jo kiro kirpoo, sydän tää sen sanoo. Katoovat kostottaret, kuulen sen, taas Tartaroon ja taakseen kiinni lyövät he vaskiportit kaukojylinällä. Maa tuoksuu henkeä jo heilimöivää, mua kutsuu kummuiltansa etsimään elämän riemua ja urhotöitä.