IPHIGENEIA.
Veljeni!
ORESTES. Pois! Pois! Sua neuvon, älä suortuviini koske! Kuin morsiusvaatteesta Kreusan syttyy minusta tuli sammumaton. Mene! Kuin Herakles niin tahdon, arvoton, ma itsekseni kuolon kurjan kuolla.
IPHIGENEIA. Et ole sortuva! Oi, että kuulla ma sulta saisin sanan tyynen vaan! Mun poista epäilyni, varma olla suo onnesta mun kauan-kaivatusta! Ilon ja tuskan pyörä vierii kautta mun sydämeni. Miestä outoa väristen säikyn; mutta valtavasti mua sisimpäni tempaa veljeen päin.
ORESTES. Dionyson onko templi tää? ja raivoon papitar hurmauuko hurjan-pyhään?
IPHIGENEIA. Mua kuule! Katso mua, kuinka mulla taas sydän aukee ajan pitkän takaa auvolle armaimmalle, minkä kantaa maa mulle vielä voi: sun päätäs tahdon suudella, syleillä sua käsivarsin, jotk' ennen ojentuivat tyhjään tuuleen. Äl' estä mua! Äl' estä! Heljempänä ei Parnassolta ikilähde virtaa portaita paatten laaksoon kultaiseen, kuin kumpuaa mun rinnastani riemu, merenä autuaana saartaa minut. Orestes! Veikko! Veli!
ORESTES. Kaunis impi, sua usko en, en imarrustasi. Tää paikka Artemiin on; ankarat hän neitseet vaatii, kostaa templin herjan. Käsvartes poveltani poista! Miehen jos nuoren pelastaa sun lempes tahtoo, hänelle onnen vienon tarjota, sa mieles käännä mieheen arvokkaampaan, mun kumppaniini! Tuolla vuoritiellä hän harhailee; sa hänet etsi, ohjaa hänt' oikeaan ja mua säästä!
IPHIGENEIA. Veli, tajuusi tule, tunne löydettysi! Iloa siskon puhtaan taivahista haluksi hetken irstahan äl' luule! Pois siirry hältä, harha silmän jäykän, ett' ilon ylhäisimmän tuokio ei oisi kurjuus suurin! Tässä on hän, sun siskos kauan-kadotettu. Tempas mun alttarilta Artemis ja tänne templiinsä omaan auttoi. Vanki olet, teuraana tulet, löydät siskon täältä sijasta papittaren.
ORESTES. Onneton! Niin nähköön aurinko siis viime hirmut huoneemme! Eikö tääll' Elektra ole? hän että kanssamme myös perikatoon menisi eikä elämäänsä säästäis kovempaan kohtaloon ja kärsimykseen. Papitar! Hyvä, seuraan alttarille: peritty tapa veljen-murha on sukumme vanhan; jumaloita kiitän, maast' että lapsetonna juurittaa mun ovat päättäneet. Sa neuvo ota: äl' lemmi päivää, älä tähtiä, mua seuraa mustaan valtakuntaan! Kuin tulisen lammen lohikäärmeet vertaan vainoovat, niellen toisiansa, niin hävittää itseään tää hurja heimo; syytönnä, lapsetonna myötä tule! Mua säälisilmin katsot? Lakkaa! Silmin sellaisin etsi Klytaimnestra tietä poikansa sydämeen; mut sattui isku hänelle rintaan kouran kohotetun. Ja äiti kuoli! — Esiin, nurja haamu! Te piiri tehkää, koston hengettäret, ja nähkää näytelmä tää tervetullut, viimeinen, hirvein, minkä valmistitte! Ei hijo veistään viha, kosto; siskon on armaan pakko tehdä surmatyö. Äl' itke! Sull' ei syytä. Lapsest' asti en mitään lempinyt ma liene niin kuin sua rakastaa ma voisin, sisar. Niin, nosta veitsi, avaa auki tie virroille täällä kiehuville!
(Vaipuu maahan taintuneena.)
IPHIGENEIA. Yksin en kantaa jaksa tätä onnea, en onnetuutta. Pylades, sua kaipaan! Apusi mistä löydän, kallis mies?