IPHIGENEIA.
Ystävällisen,
Orestes, voitko sanan kuulla?
ORESTES. Säästä jumalten ystävälle se!
IPHIGENEIA. He suovat sinulle toivon uuden valon.
ORESTES. Puhki savun ja paahteen kuolon virran kajo hämärä mulle tietä hornaan viittaa.
IPHIGENEIA.
Oliko siskos ainoa Elektra?
ORESTES. Tuon ainoon tunsin; hyvä kohtalo, julmalta joskin näytti, otti varhain vanhemman kurjuudesta huonehemme. Kysyntäs jätä, ah! Äl' liity itse sa seuraan kostotarten! Puhaltavat vahingon riemulla he tuhkaa sielun, ja siedä eivät, että viime hiilet heimomme kauhupalon hiljaa sammuis minussa pois. Siis ikuisesti onko, tahalla lietsottuna, hornan lieskoin tää hehku sieluani kiduttava?
IPHIGENEIA. Tulehes tuon ma suitsutusta hyvää. Suo rakkauden puhtaan hengen hiljaa povesi polttoa sa jäähdyttää! Orestes, kallehin, sit' etkö tunne? Sult' onko saatto kauhu-jumalien niin veren suonissasi kuivattanut? Hiipiikö kuin Gorgonin julman päästä ruumiisi kautta lumous kivettävä? Ah, tuonelaan jos kiroin kumein kutsuu sua ääni äidinveren vuodatetun, avuksi eikö valtoja Olympon kutsuisi siskon puhtaan siunaus?
ORESTES.
Se kutsuu! kutsuu! Turmaani siis tahdot?
Sinussa piileekö siis kostotar?
Ken olet sa, min ääni hirmuisena
sisimmät syvyyteni myllertää?
IPHIGENEIA.
Sydämes syvin todistaa: Orestes,
se olen minä! Nää Iphigeneia!
Ma elän!
ORESTES.
Sinä!