ORESTES. Oi, jospa virkkaa vois, ett' on hän kuollut! Kuin synkkä-huuruin kuolleen hurmehesta nous äidin ääni, yön ikivanhan tyttärille huutain: "Saa äidinmurhaaja ei pakoon päästä! Syypäätä vainotkaa! Hän teidän on!" He kuulevat, kuin kotkat ahnaat luovat jo ympärilleen ontot katsehensa, pimeissä luolissaan he liikahtavat, jo hiljaa hiipii seuralaiset heidän, katumus ynnä epätoivo, esiin. Käy heidän eellään usma kuolon virran; jälestä pitkin pilvikaartein vyöryy työn tapahtuneen ikikatselmus, sekoittain päätä rikollista. Luvan kun saivat turmaa tuomaan, maalle käyvät kauniille, kylvämälle jumalien, jost' ammoin ajoi heidät vanha kiro. Nuo nopsin jaloin pakolaista vainoo: he väistyvät vain jälleen vaivatakseen.
IPHIGENEIA. Mies onneton, on kärsimykses sama, sa tunnet tuskat pakolaisen kurjan!
ORESTES.
Sa mitä lausut? Samaa kärsinkö?
IPHIGENEIA.
Kuin häntä, sua sukumurha painaa.
Sen nuorin veljes mulle uskoi jo.
ORESTES. En sietää voi, sun että, suuri sielu, näin sana väärä pettää. Vieras vieraan verkolla valheisella kiertäköön ja, vilppiin tottuneena, paulan pankoon hänelle; meidän välillämme on oleva totuus! Orestes olen! Pääni rikollinen jo painuu, hakee hautaa, kuolemaa; se joka muodossaan on tervetullut! Ken lietkin, toivon pelastusta sulle ja kumppanilleni, en itselleni. Sa vasten mieltäs täällä viivyt, arvaan; te keino pakoon keksikää, ma jään. Ruumiini kuollut kalliolta syösköön, vereni mereen saakka sauhutkoon, kiroksi tulkoon raakalaisten rannan! Te maahan Hellaan menkää ihanaan eloa uutta auvoin alkamahan.
(Etääntyy.)
IPHIGENEIA. Ihanin tytär isän suurimman, oi, Täyttymys, siis vihdoin astut alas! Kuin suunnatonna eessäin seisot! Katse käsiisi tuskin tapaa, jotka täynnään hedelmiä ja siunaus-seppeleitä Olympon aartehet maan päälle tuovat. Kuningas lahjain laajuudesta tutaan — vähältä hälle täytyy näyttää, näät, mi tuhanten jo rikkaus oisi; — tutaan näin jumalaiset kauan säästetyistä, viisaasti valituista antimistaan. Te yksin tiedätte, mik' onneks meille, näette vastaisuuden maahan aavaan, kun joka ilta yön ja tähtein huntu sen meiltä peittää. Tyynnä kuulette te pyyntöämme lapsellista, jolla on kiire ain; ei epäkypsänä kätenne taita taivaan kultaheelmää. Ja häntä voi, ken kärsimättömänä heit' uhmaa, ruoan karvaan kuolemakseen ken nauttii! Älkää kauan varrotun, tuon tuskin ajatellun, onnen suoko ohitse mennä turhaa vaivaa tuoden, kuin kulkee varjo kuolleen ystävän.
ORESTES (jälleen häntä lähestyen). Jos jumaloita avuks Pyladeen ja itses anot, minut unhoon peitä! Syypäätä auta et, jos yhdyt häneen, jaat kiron vaan ja hädän.
IPHIGENEIA. Kohtaloni lujasti liitetty on sinuun.
ORESTES. Ei! Mun yksin ynnä ilman seuraa mennä suo maahan kuolon! Vaikka huntuhusi kattaisit rikollisen, kata et katseilta häntä Iki-valvovien, ja läsnäolos, jumal-impi, tunkee vain heidät syrjään, karkoita ei heitä. Maaperää lehdon pyhän eivät tohdi he vaskijaloin julkein saastuttaa; mut kaukaa sieltä täältä kuulen sentään naurunsa hirmuisen. Niin puuta, johon pelastui matkamiesi, sudet väijyy. He tuonne ulos lepoon leiriytyivät; jos jätän lehdon tään, he nousevat, pudistain käärmepäitään, pöllyttäen tomua kaikkialta, saalistaan ajavat eellään.