IPHIGENEIA.
Heitä tottelen.
ARKAS. Omassa kädessäs on kaikki. Vaatii vain valtiaamme sydän suuttunut vieraille noille kolkon kuoleman. Menoista julmista jo ammoin kansa ja veren uhreista on vierautunut. Niin, moni, jonka nurja kohtalo maan oudon rantaan ajoi, tunsi itse, kuin jumal-kaltaisina ihmiskasvot herttaiset kohtaa raukkaa eksyväistä, mi harhaelee muukalaista merta. Ah, meistä voimaasi pois älä käännä! Helposti täytät täällä alkamasi: näät missään majaa itselleen ei tee nopeemmin lempeys, mi ihmismuodoin taivaasta astuvi, kuin siellä, missä uus kansa, synkkä, kesytön, täys voimaa, uljuutta, arkaa aavistusta, yksin yleten kantaa kuormaa ihmis-elon.
IPHIGENEIA. Mun älä sieluani järkytä, et liikuttaa voi sitä mieles mukaan.
ARKAS. Niin kauan kuin on aika, säästetä ei sanan hyvän kerrantaa, ei vaivaa.
IPHIGENEIA. Näet vaivaa itse, tuskaa tuotat mulle, molemmat turhaan: siispä jätä minut!
ARKAS. Avuksi juuri anon tuskiasi: ne ystävinä hyvää neuvovat.
IPHIGENEIA. Voimalla sieluuni ne käyvät käsin, karkoita eivät vastenmielisyyttä.
ARKAS. Tunteeko sielu kaunis mieltä nurjaa, kun hyvän työnsä jalo tarjoo mies?
IPHIGENEIA. Niin käy, jos jalo kiitokseen ei tyydy, vaan multa vaatii sopimattomia.
ARKAS. Ken lempeä ei tunne, puutu hältä ei koskaan sana puolustuksen. Kerron, mit' tääll' on tapahtunut, ruhtinaalle. Oi, jospa toistaisit sa sielussasi, sua kohtaan kuinka jalo on hän ollut tulostas asti tähän päivähän!