KOLMAS KOHTAUS.
Iphigeneia.
IPHIGENEIA (yksin). Ma tunnen povessain: tuon miehen puhe minulta mielen käänsi äkkiä toiseksi aivan. Kauhistun! — Kuin nousee nopea vuoksi, yltään kalliot jo huuhtoo, kuivat rannan hiekall' äsken, niin riemun virta multa äsken kattoi sydämen kaiken. Käsivarsin kannoin ma mahdotonta. Tuntui taas kuin pilvi ois vieno ympäri mun piirittänyt, ja maasta nostanut mun tuudittaakseen unehen tuohon, jonka kulmilleni kevyen seuloi Artemis, kun käsin hän pelastavin kauas kantoi mun. Veljeeni äsken voimall' ainoalla tää sydän tarttui; hänen ystävänsä vain neuvot kuulin; paisui eespäin sielu vain heitä auttaakseen. Kuin pursimies kernaasti kallioille saaren karun selkänsä kääntää, niin mun taakseni jäi Tauris. Nyt mun jälleen herättänyt tuon miehen uskollisen ääni on; ma muistan, että jätän ihmisiä myös tänne. Kaksinkerroin vilppiä vihata alan. Sydän, tyynnä pysy! Nyt horjutko? Nyt epäiletkö? Jättää sun tulee yksinäisen vankka pohja! Taas laivassa, taas lainehilla, kantaa sua kuohut keinuvat: et maailmaa, et itseäsi tunne tummaa, arkaa.
NELJÄS KOHTAUS.
Iphigeneia. Pylades.
PYLADES. Miss' on hän, että sanoin nopsin hälle ma pelastuksen riemuviestin veisin?
IPHIGENEIA. Täss' seison suruisana, vartovana varmuutta lohdun, mulle lupaamasi.
PYLADES. On terve veljesi! Me paasipohjaa tuon rannan vihkimättömän ja hiekkaa kuljimme reippahasti keskustellen; jäi taakse huomaamatta lehto pyhä. Ja aina iki-ihanampana nuoruuden kaunis, liekki kutripään tuon ympärillä paloi; hehkui silmä uljuutta, toivoa, ja sydän vapaa ilohon aivan antautui ja haluun sua auttaa, auttajaansa, ynnä mua.
IPHIGENEIA. Siunattu ollos, ja sun huuliltasi, niin hyvää haastaneilta, älköön soiko ikinä ääni kärsimyksen, tuskan!
PYLADES. Enemmän tuon; näät tapa onnen tulla kuin ruhtinaan on runsas-saattoisen. Myös toverit me löysimme. He laivaa lahdessa piiloittivat, vartovina ja surren istuivat. He veljesi näkivät, nousivat ja riemuin kaikki he palavasti häntä pyysivät aluksen lähtöä jo jouduttamaan. Jokainen koura kaipaa airoa; maatuuli itse, kaikkein havaitsema, samalla nosti siiven hennon suihkeen. Siks joutukaamme, templiin johda minut, sen pyhäkköön, suo toivojemme määrään mun käydä käsin kunnioittavin! Pois yksin kantaa kuvan Artemiin mun voivat hartiani harjoitetut; ma kuinka kaipaan taakkaa toivottua!