(Käy kohti temppeliä viimeisten sanain aikana eikä huomaa, että Iphigeneia ei seuraa häntä; kääntyy vihdoin.)
Sa seisot, emmit — virka! — vaikenet. Näyt hämmentyvän. Uusko turma uhkaa taas onneamme? Lausu! Kuninkaalle sovitun, viisahan liet sanan viedä sa antanut?
IPHIGENEIA. Niin olen, ystäväni. Kuitenkin olet suuttuva. Jo oli näkösi mulle mykkä soima! Saapui kuninkahalta airut, sanoin hälle, mink' olit mulle suuhun pannut. Näytti hän hämmästyvän, vaati, ensin että ois kuningasta kuultava ja hälle tää uhri outo ilmoitettava; nyt tässä varron häntä palaavaksi.
PYLADES. Voi meitä! Uusi vaara päämme päällä siis häilyy! Pappis-oikeutees miks et viisaasti verhoutunut?
IPHIGENEIA. Verhona en sitä koskaan käyttänyt ma ole.
PYLADES. Näin perikatoon, kaunis sielu, saatat sa meidät kaikki. Miks en miettinyt tätäkin pulmaa eeltäpäin ja sua myös siitä opettanut suoriamaan!
IPHIGENEIA. Mua yksin soimaa, syy on mun, sen tunnen Mut kohdella en toisin voinut miestä, ken järkevästi, vakavasti vaati, mik' oikeaksi myöntää täytyi mun.
PYLADES. Nyt seikat synkistyvät; silti emme saa viivytellä, emme hätiköiden myös itseämme ilmi antaa. Tyynnä sa varro viestin palaamista, seiso lujana, tuokoon, mitä tuoneekin! Näät moisen uhrin toimi kuuluu yksin neitseelle templin eikä kuninkaalle. Ja jos hän vaatii miehen nähdä vieraan, mi kantaa kuormaa hulluuden, se epää, kuin säilyttäisit meitä molempia kätkössä templin. Aikaa voita, että paeta voimme, viedä aarteen pyhän käsistä kansan raa'an, arvottoman. Apollo merkit parhaat meille antaa, ja ennen kuin me ehdon täytämme, hän jumalaisen täyttää lupauksensa. Orestes vapaa, terve on! — Oi viekää, suotuisat tuulet, hänen myötään meidät te vuorisaareen, missä jumalan on paikka; sitten Mykeenaan, se että eläisi, liedestä taas sammuneesta iloiten nousis isäin-jumalat, ja tuli kaunis heidän kartanoissaan palaisi! Sun on kätes ensin heille uhraava yrtit kultamaljakoista. Sa jälleen onnen saatat taloon tuohon, sovitat kiron, seppelöitset uusin elämän-kukin kurjat omaisesi.
IPHIGENEIA. Kun sua kuulen, kallehin, niin kääntyy kuin kukka aurinkoa kohti mieli minulta, koskettama sanas säteen, suloista lohdutusta päin. Kuink' armas on puhe varma vakaan ystävän! Sen voimaa taivahaista yksinäinen vait ikävöi ja hiljaa riutuu. Kypsyy näät vitkaan hälle ajatus ja päätös sopessa sydämen; ne kellittäisi keveesti läsnäolo ystävän.
PYLADES. Hyvästi! Kumppaneita vartovia nyt nopeasti rauhoittamaan käyn. Palajan pian; täällä salaa tarkkaan sun viittaustas takaa kallioiden. — Sa mitä mietit? Yli otsas vapaan sumea kulkee surusaatto juuri.