VIIDES KOHTAUS.
Iphigeneia.
IPHIGENEIA (yksin). Pakko mun hänt' on seurata: nyt omaiseni vaarassa ovat, vaan ain aremmaksi, ah, oma kohtalo mun saa. Oi eikö tuo toivo pelastaa mun kaunis tule, min täällä yksin, hiljaa kasvatin? Oleva onko ikuinen tää kiro? Kohoova eikö koskaan heimo tää kanss' ole uuden siunauksen? Kaikki katoohan: kuihtuu elon voima kaunein, parahin onni sammuu. Miks ei kiro? Siis turhaan toivoin, tänne kätkettynä sukuni kohtalosta kauas, kerran kädellä, sydämellä puhtahalla pois pestä taattolani tahrat raskaat! Vaivasta ankarast' on tuskin veikko parannut sylissäni oudon-nopsaan, on tuskin lähestynyt laiva, kauan kaivattu, viemään isänmaahan minut, niin kuorman mulle kaksinkertaisen jo hätä mykkä vaskikourin painaa: pois kuva ryöstää kunnioitettu, minulle uskottu, mies pettää, jota elosta, olostani täällä kiitän. Oi, ettei heräis vastatahto vihdoin mun rinnassani! Viha titaanein, jumalten vanhain vaino teitä vastaan, olympolaiset, korppikotkan-kynsin poveeni hentoon tarttuis! Auttakaa, kuvanne sielussani pelastakaa!
Soi korvissani laulu vanha — olin sen unhottanut, halust' unhotinkin — vavisten neiet salliman sen lauloi, kun jumalista syöstiin Tantalos. He kera kärsi urhon ylvään; öinen povensa oli, villi virtensä. Sit' imettäjä lasna lauloi mulle ja sisaruksillein, sen muistan vielä.
Pelkää jumalia, ihmisten suku! He kantavat valtaa ikuisin käsin ja käyttävät sitä mielensä mukaan.
Pelkää enin, sa, jonka he nostavat! Vuorilla, pilvissä tuolit on valmiit ja kultaiset pöydät.
Syntyvi riita: syöstähän vieraat, herjatut, häväistyt kuiluihin synkkiin, ja vartovat turhaan, vankeina, tuloa tuomarin hurskaan.
Vaan ikijuhliin jumalat jäävät ympäri pöytäin. He vuorelta vuorelle kulkevat, huuruu rotkoista henki titaani-rintain tukahtuneitten kuin lemu uhrein tai kevyt pilvi.
Kääntävät silmän siunaavan jumalat pois koko heimoista; välttävät pojassa armaita kerran, vait puhuvaisia piirteitä taaton.
Soi salliman virsi; kuulevi kirottu kuilujen yössä, tuo harmaja, miettii heimoa, lastaan, ja päätänsä puistaa.