THOAS. Lähellä sydäntäs nuo vangit näyttää olevan: unhottaa sun mieles myrsky ja sääli viisauden ensi käskyn, ett' ärsyttää ei pidä mahtavaa.
IPHIGENEIA. Puhunko, vaikenenko, aina tietää voit mitä mielessäni on ja pysyy. Sydäntä suljettua sääliin eikö saa muisto samallaisen kohtalon? Enempi eikö mieltä mun! Ma heissä nään itseni. Eess' alttarin ma itse vavissut olen, kuolo varhainen jo juhlallisna kaarsi polvistujan: jo välkkyi veitsi, poven puhkaista elävän tahtoi, silmä sammui, sydän kauhusta kiertyi — pelastuin. Min meille soi jumalat, sen suomaan velkapäät me emmekö lie kurjille? Sen tiedät, mun tunnet, pakottaa mua tahdot sentään!
THOAS.
Työs pyhä vaatii sen, ei valtias.
IPHIGENEIA. Somistamasta väkivaltaa lakkaa, mi naisen heikkoudesta iloitsee. Kuin mies ma olen vapaa synnyltäni. Jos poika Agamemnonin ois tässä ja hältä vaatisit sa kohtuutonta, ois hällä myöskin käsivarsi, miekka, povensa oikeutta puoltaa. Sanat aseeni mun on vain, ja miehen jalon sanoja naisen kuulla sopii.
THOAS. Kuulen enemmän niitä kuin sun veljes miekkaa.
IPHIGENEIA. Aseiden arpa vaihtuu sinne tänne; vähäksy vihollist' ei viisas mies. Avuttomaksi vastaan voimaa kovaa ei heikkoakaan luonto heittänyt: loi vilpin halun, keksi keinot hälle, hän väistyy, myöhästyttää, kiertää. Niin, on oikein, että vilppi voittaa voiman.
THOAS.
Mies viisas varailee ja torjuu vilpin.
IPHIGENEIA.
Ja sitä käytä sielu puhdas ei.
THOAS.
Sa malta, lausut oman tuomiosi!
IPHIGENEIA. Näkisit, kuinka taistelee tää sydän ens rynnäkköä pahan kohtalon, sen kouraa uljahasti torjuakseen. Siis suojatonna seison vastaan sua? Rukouksen kauniin, lehvän lempeän, naiskädessä mi väkevämp' on miekkaa, aseita miesten, hylkäät siis. Nyt millä siis puollan sisintäni? Ihmettäkö anelen Artemiilta? Voimaa eikö siis mitään syvyyksissä sydämeni?