THOAS. Vieraiden kohtalo sua surettavan liiaksi näyttää. Virka, keitä ovat ne, joiden vuoksi sielus rauha järkkyy?
IPHIGENEIA.
He ovat — luulen — Hellaan maasta ovat.
THOAS. Maamiehiäs? He varmaan herättivät palauksen kauniin kuvan sielussasi?
IPHIGENEIA (hetken vaitiolon jälkeen). Miehellä yksin tekoon suunnattomaan siis onko oikeus? Hän vainko painaa povelle valtavalle mahdottoman? Mikä on suurta? Mikä kertojalta alati toistavalta sielun huimaa? Työ eikö rohkein, minkä menestys ol' epävarmin? Leiriin vihollisen ken yöllä yksin hiipii, arvaamatta laill' liekin syöksyy, surmaa nukkuvat ja valvahtavat, vihdoin saaliin kanssa, vihollis-orhein, alta koston karkaa, hänt' yksin kiitetäänkö? Häntä yksin, mi tietä varmaa ylenkatsoo, käy uljaana kautta vuorten, metsäin, tahtoo vapauttaa seudun ryöväreistä? Meille siis eikö mitään jäänyt? Pakko onko nais-oikeutensa vieno jättää, olla kuin amazoni, raaka vasten raakaa, teilt' ottaa miekan oikeus ja kostaa verellä sorto? Nousee, laskee mulla nyt rinnassani tuuma rohkea. Jos pettää se, en soimausta suurta, en turmaa raskasta ma vältä. Sentään sen lasken polvillenne! Totuus jos teill' ohje mielen on, kuin kiitetään, se näyttäkää, mun kauttain kirkastakaa totuuden voitto! — Kuningas, oi kuule: taottu salainen on petos, turhaan sa kysyt vankeja, he poissa ovat, hakevat kumppaneitaan, joiden laiva rannassa vartoo. Heistä vanhempi, jonk' äsken täällä tauti kohtas ynnä taas jätti — on Orestes, veljeni, ja toinen hänen nuoruus-ystävänsä ja uskottunsa, Pylades. Apollo Delphoista heidät käskyin jumalaisin lähetti tänne kuvaa Artemiin pois ryöstämään ja hälle siskon tuomaan. Hän siitä kostotarten vainoomalle ja äidin vereen vikapäälle lupaa vapauden jälleen. Meidät, viime vesat suvusta Tantaloksen, kumpaisenkin käteesi nyt ma lasken: surmaa meidät — jos tohdit, tahdot.
THOAS. Uskot, että kuulee totuuden ääntä sekä ihmisyyden barbaari, raaka Skyythi, kun ei Atreus, helleeni, kuullut sitä?
IPHIGENEIA. Jokainen, jokaisen taivaan alla syntynyt, min rinnassa on elon lähde kirkas, sen kuulee varmaan. — Mitä mietit mulle, kuningas, mykkä sielun kuiluun saakka? Turmaako? Niinpä tapa ensin minut! Näät nyt ma tunnen, kun ei pelastusta meill' ole enää, hirmuvaaran, johon nuo rakkaat hätiköiden syössyt lien ma ehdoin tahdoin. Voi, ma nähdä heidät saan sidottuina! Millä katsehilla hyvästit sanoa voin veljelleni, ma jonka murhaan? Koskaan voi en enää armaihin silmihinsä katsoa!
THOAS. Näin petturit nuo kauan-kaivanneelle, helposti heitä uskovalle, hunnun kudotun taitavasti heittäneet pään yli ovat!
IPHIGENEIA. Ei! Ei, kuningas! Mua pettää voitais; mutta nämä ovat vakaat ja uskolliset. Muuksi heidät jos huomaat, surmaa heidät, hylkää minut, karkoita, rangaisten mun hulluuttani, rannalle synkän vuorisaaren minut! Mut jos tää mies on rakas veljeni, tuo kauan-ikävöity, päästä meidät, kuin siskon ollos veljen ystävä! Isäni kaatui kautta vaimon oman, tää kautta poikansa. Nyt toivo ainoo hän Atreun heimon on. Sa mennä salli mun mielin puhtain ynnä käsin puhtain syyt sovittamaan sukukunnan kurjan. Sanasi pidä! — Päästäväs mun vannoit, jos koskaan mahdollinen mulle paluu luo omaisteni ois; ja nyt se on. Kuningas ei, kuin halpojen on tapa, nolona myönny, että pääsis eroon vain anojasta, lupaa ei, min luottaa hän mahdottomaks. Silloin vasta tuntee arvonsa koko korkeuden, kun antaa hän anovalle onnen voi.
THOAS. Kuin tuli taistossa vettä torjuu, vihollistaan kihisten tahtoo kukistaa, niin torjuu mun rinnassani synkkä suuttumus sun sanojas.
IPHIGENEIA. Oi, salli armon kuin hiljaisen uhriliekin pyhän valon nyt nousta riemun seppelöimänä ja kiitoksen ja hymnilaulun hyvän!