ORESTES. Alkakoon sinusta siis ja minusta uus tapa! Työn jalon, jäljitellen valtiaita, on laiksi pyhittävä kansa kaikki. Sotia, ei vain eestä vapautemme, vaan eestä vieraiden mun, vieraan, salli! Jos kaadun, lausun oman tuomioni ja heidän; mut jos mua onni suosii ja voiton suo, niin koskaan rannallesi mies älköön nousko, jot' ei ystävyyden ja avun nopsa katse kohtais; kukin näin maalleen menköön lohdutettuna.

THOAS. Et arvottomalta, mies nuori, näytä vesaksi kantataattos kuuluisan. Mun saatossain on luku suuri miesten jalojen, uljasten; mut itse seista voin vielä vastaan vainolaista, olen aseiden arpaan valmis kanssasi.

IPHIGENEIA. Ei! Ei! Tää veren todistus ei tarpeen, oi kuningas! Miks käsi miekan kahvaan? Mua muistakaa, mun myöskin kohtaloa. Pikainen taisto miehen ikuistaa: ylistää laulu varhain-vaipunutta. Mut kyyneleitä lakkaamattomia tuon jälkeen-jääneen, orvon vaimon laske ei jälkimaailma; ei kerro runo päivistä, öistä puhki-itketyistä, joiss' sielu hiljainen huus hukkaan miestä äkisti eronnutta, huutoansa jo itse kammoksui ja kaihoon riutui. Mua myös on samoin murhe varoittanut, ett' tempais varmasta ei turvastani mua petos ryövärin, ja orjuuteen mua saattais. Usein udellut oon siltä, jokaisen seikan tiedustellut, merkit myös vaatinut: nyt sydän tää on varma. Näät hänen kädessänsä oikeassa kuin kolme tähteä, ne näyttäytyivät jo hänen synnyinpäivänään, ne pappi selitti enteeksi työn raskaan, jonka tekevä oli koura tuo. Mun vielä vakuuttaa naarmu, joka silmäkulman häneltä halkaisee: Elektra lasna pudotti hänet, varomattoman tapansa mukaan, sylistään. Löi päänsä hän kolmijalkaan. — Hän se on! — Mun sulle pitääkö isän yhden-näköisyys ja sydämeni sisin riemu vielä takeeksi ilmi tuoda varman uskon?

THOAS. Jokainen joskin poistuis epäilyni, vihani joskin hillitä ma voisin, aseiden sentään pakko ratkaista on välillämme; rauhaa en ma näe. He tulleet ovat, tunnustat sen itse, pois viemään pyhää kuvaa Artemiin. Sen tyynnä sallivan mun uskotteko? Helleeni usein kääntää silmän ahnaan päin kauko-aarteita barbaarein, taljaan kultaiseen, orhiin, impiin ihaniin; mut ain ei väkivalta, viekkaus vienyt kotiinsa häntä aartein autuain.

ORESTES. Kuvasta, kuningas, ei meille kiistaa! Nyt erheen huomaamme, min päämme yli jumala niinkuin hunnun heitti, tietä kun tänne käymään käski. Neuvoa ja vapautusta hältä vainosta rukoilin kostotarten. Näin hän puhui: "Jos siskon, joka Tauriin rannalla templissä vasten tahtoansa elää, tuot maahan Hellaan, kirpoaa sun kiros." Apollon sisarta me aattelimme, sua tarkoitti hän! Siteet ankarat nyt auki ovat; suotu jälleen olet omilles, pyhä, oi! Kun koskit minuun, paranin; tarttui tauti sylissäsi minuhun viime kerran kynsin kaikin ja kamalasti rintaa raateli; pakeni sitten pois kuin käärme luolaan. Sun kauttasi taas uunna nautin laajaa valoa päivän. Ihanaisna, suurna jumalten neuvo mulle julistuu. Kuin kuvan pyhän, johon kiintyy, kautta salaisen jumal-sanan, kohtalo kaupungin järkkymätön, tempasivat he sinut pois, sa heimon suojahenki; pyhässä säilyit hiljaisuudessasi sukusi, veljes siunaukseksi. Kun kaikki pelastus maan laajan päällä menneeltä näytti, kaikki annat meille sa jälleen. Kuningas, suo sielus rauhaan taas kääntyä! Sa ällös täyttymästä isäini huoneen estä vihkipäivää, mi vie mun ääreen lieden puhdistetun ja kruunun vanhan mulle päähän painaa! Se korvaa siunaus, min toi hän sulle, lähempi myönnä mulle oikeuteni! Viekkaus ja väkivalta, miesten maine, häpeevät eessä tämän ylvään sielun totuuden; usko puhdas, lapsellinen jalohon mieheen palkitaan.

IPHIGENEIA. Sa muista sanaasi, salli puheen suoran suusta urohon uskollisen mielees käydä! Sa meitä katso! Tilaisuutta sulla suurtyöhön sellaiseen ei usein. Kieltää et sitä voi; siis pian myönny.

THOAS.
Menkää!

IPHIGENEIA. Ei niin, oi kuningas! En riidassa, en ilman siunausta luotas lähde. Meit' älä karkoita! Ain yhdistäköön sun meihin kesti-ystävyys: näin emme erossa iki ole. Kallis, rakas kuin oli taatto mulle, olet sinä ja tämä tunto jää mun sieluuni. Jos halvin kansastasi joskus saattaa korvaani äänen, jota kuulemaan tääll' olen tottunut, ja köyhimmällä jos huomaan maasi vaateparren: hänet ma otan vastaan niinkuin jumalan, ma itse tahdon hälle tehdä vuoteen, rahille viedä hänet lieden luokse, kysellä sua vaan ja kohtaloas. Jumalat suokoot palkan ansaitun sinulle töittesi ja lempeytesi! Hyvästi jää! Oi, meihin käänny, vieno jäähyväis-sana vastalahjaks anna! Vienommin silloin tuulin purje paisuu, helpommin kyynel silmää lohduttaa eroovan. Hyvästi! ja kätes anna pantiksi mulle vanhan ystävyyden.

THOAS.
Hyvästi!

End of Project Gutenberg's Iphigeneia Tauriissa, by Johann Wolfgang von Goethe