8 p. heinäk.
Kuinka lapsellinen ihminen onkaan! Kuinka ahnehtii yhtä silmäystäkin! Kuinka lapsellinen onkaan! Olimme lähteneet Wahlheimiin. Naisten piti lähteä ajelemaan, ja kävellessämme olin huomaavinani Lotten tummissa silmissä — — Houkkio minä olen, suo se anteeksi minulle, mutta sinun pitäisi saada nähdä ne, nuo silmät. — Lyhyimmästi vain (minulla on nimittäin niin kova uni, että silmäni väkisin tahtovat painua umpeen), kuule siis, naiset astuivat vaunuihin, me, nuori herra W—— Selstadt, Audran ja minä, seisoimme vieressä. Vaunuista he juttelivat vielä hetkisen herrain kanssa, jotka olivatkin hyvin vilkkaita ja iloisia. — Koetin tavoittaa Lotten katseen; oi, se liiti, liiti toisesta toiseen. Mutta minuun, minuun, minuun, joka vain sitä kaivaten seisoin siinä, minuun se ei sattunut! — Sanoin sydämessäni hänelle niin tuhannet tuhannet hyvästit! Ja hän ei katsonut minuun! Vaunut lähtivät liikkeelle, ja silmääni kiertyi kyynel. Katselin hänen jälkeensä ja näin Lotten päähineen kumartuvan ulos ikkunasta, hän kääntyi katsomaan taakseen, ah! minuako? — Oma ystäväni! Tällaisessa epävarmuudessa minä elän; ainoa lohdutukseni on: ehkä hän sentään katsoi taakseen minua! Ehkä! — Hyvää yötä! Oi, millainen lapsi minä olen!
10 p. heinäk.
Näkisitpä, kuinka tuhmalta näytän, kun jossakin seurassa sattuu puhe kääntymään häneen! Ja jos vielä päällepäätteeksi joku kysyy, miten hän miellyttää minua? — Miellyttää! Sitä sanaa vihaan kuolemakseni. Millainen ihminen se olisi, jota Lotte "miellyttäisi", jonka koko mieltä, koko sielua hän ei täyttäisi! Miellyttää! Äskettäin kysyi minulta eräs, kuinka Ossian minua miellyttää!
11 p. heinäk.
Rouva M—— on hyvin huonona; minä rukoilen hänen henkensä puolesta, kärsin nimittäin Lotten kanssa. Tapaan hänet silloin tällöin ystävättäreni luona, ja tänään hän kertoi minulle omituisen kohtauksen. — Vanha herra M—— on itara, kitsas saituri, joka elämänsä mittaan on ihan tarpeeksi asti kiusannut ja vaivannut vaimoaan; tämä on sentään jotenkuten aina osannut suoriutua kaikista pälkähistä. Muutama päivä sitten, kun lääkäri oli sanonut hänen loppunsa lähenevän, kutsutti hän miehensä luokseen (Lotte oli saapuvilla huoneessa) ja puhutteli häntä tähän tapaan: Minun pitää tunnustaa sinulle eräs asia, joka kuoltuani voisi saada aikaan harmia ja mielipahaa. Olen tähän päivään asti hoitanut talouttani mahdollisimman huolellisesti ja säästävästi, mutta sittenkin saat antaa minulle anteeksi, että näinä kolmenakymmenenä vuotena olen eräässä kohdassa pettänyt sinua. Avioliittomme alussa sinä määräsit keittiötä ja muita taloustarpeita varten pienen viikkosumman. Kun taloutemme laajeni ja liikkeemme kasvoi, en saanut sinua samassa suhteessa lisäämään määrärahojani; lyhyesti, tiedät, että aikoina, jolloin taloutemme oli laajimmillaan, sinä vaadit, että minun olisi pitänyt tulla toimeen seitsemällä guldenilla viikossa. — Ne otinkin nurkumatta vastaan, mutta sen, mitä puuttui, otin joka viikko itse rahalippaasta, kukaan kun ei voinut epäillä, että emäntä itse näpistelisi kassasta. En niitä mihinkään tuhlannut, ja olisin kyllä voinut ilmankin tätä tunnustusta lähteä rauhassa iäisyyteen, mutta johduin ajattelemaan, että se, joka jälkeeni joutuu hoitamaan taloutta, ei voisi tulla toimeen, ja sinä silloin aina voisit väittää, että ensimmäinen vaimosi sentään tuli toimeen sillä.
Puhuin Lotten kanssa tuommoisesta uskomattomasta ihmismielen sokeudesta, kun ei sekään saata epäilemään asiassa täytyvän jotain piillä, että joku tulee toimeen seitsemällä guldenilla, vaikka ihan selvään voi nähdä, että täytyy olla käytetty ehkä kahta vertaa enemmän. Mutta olen itsekin tavannut ihmisiä, jotka totisesti eivät olisi hitustakaan kummeksineet, vaikka heidän huoneessaan olisi ollut profeetan aina uudestaan täyttyvä öljyruukku.
13 p. heinäk.
Ei, en ole pettynyt! Luen hänen mustista silmistään todellista osanottoa minua ja kohtaloani kohtaan. Oi, minä tunnen — ja siinä uskallan luottaa sydämeeni, minä tunnen, että hän — oi, uskallanko, voinko minä lausua nuo taivaalliset sanat? — että hän rakastaa minua.
Rakastaa minua! — Ja kuinka itse tunnen kohoavani omissa silmissäni, kuinka minä — sinullehan tohdin tunnustaa sen, sinä ymmärrät semmoista — kuinka itse ihastelen itseäni siitä saakka kuin hän minua rakastaa!