Onko tämä hurjaa luulottelua, vai tunnenko todellisesti meidän suhteemme? — En tiedä ihmistä, jota pelkäisin Lotten sydämen suhteen. Ja kuitenkin — kun hän puhuu sulhasestaan, puhuu sellaisella lämmöllä ja sellaisella rakkaudella hänestä — silloin tunnen olevani kuin mies, joka on menettänyt arvonsa ja kunniansa ja jolta miekka on riistetty.
26 p. heinäk.
Ah, kuinka värähtää jokainen veripisara, kun sattumalta käteni hipaisee hänen kättänsä, kun jalkamme koskettavat toisiaan pöydän alla! Minä kavahdan kuin valkean satuttamana, mutta samassa vetää minua jokin salaperäinen voima takaisin jälleen — kummallinen huumaus levittäytyy koko oloni ylle. — Oi, ja viattomassa sielussaan hän ei aavista, kuinka syvästi kaikki nuo tuollaiset pienet tuttavallisuudet koskevat ja repivät minua! Ja jos hän sitten vielä puhellessamme laskee kätensä kädelleni, tai keskustelusta lämmenneenä vetää tuolinsa lähemmä minua, niin että tunnen huulillani hänen taivaisen hengityksensä — on kuin vaipuisin maahan, kuin salaman iskemänä. — Ja Wilhelm, jos nyt joskus kohottaisin käteni tuota taivasta, tuota luottamusta — — sinä ymmärrät mitä tarkoitan. Ei, niin turmeltunut ei sydämeni ole! Mutta heikko! heikko se on! — Ja eikö se silloin ole turmeltunutkin?
Hän on minulle pyhä. Kaikki halut vaikenevat hänen edessään. En tiedä kuinka minun on, kun olen hänen luonaan; on kuin värjyisi ja kärsisi sieluni joka hermoni säikeessä. — On eräs sävellys, jota hän soittaa klaveerillaan ihan enkelin lumolla, niin yksinkertaisesti ja niin henkevästi. Se on hänen lempilaulunsa, ja kun hän vain lyö ensimmäisen sävelenkin siitä, tyyntyy ja tuudittuu mieleni kaikesta ahdistuksesta ja hämmennyksestä ja kaikista kiusaavista ajatuksista.
Uskon kaikki kertomukset soiton muinaisesta taikavoimasta. Kuinka valtaakaan tuo yksinkertainen laulu mieleni! Ja kuinka hän useasti osaa esittää sen juuri sellaisina hetkinä, jolloin minun tekisi mieli ampua kuula otsaani! Sieluni häiriö ja synkeys haihtuu, ja minä hengitän taas vapaammin.
18 p. heinäk.
Wilhelm, mitä olisi meille maailma ilman rakkautta! Kuin valoton taikalyhty. Mutta tuskin olet saanut valon sisään, niin jo säteilevät välkkyvät kuvat valkealla seinällä! Ja ellei rakkaus olisikaan muuta kuin tuota, ellei se olisikaan kuin ohitsemme liihoittelevaa mielenharhaa, niin se on onnemme sentään, kun vielä turmeltumattomina nuorukaisina seisomme sen edessä ja ihastelemme sen ihmenäkyjä. Tänään en voinut päästä Lottea tervehtimään, eräs seura, josta en voinut vapautua, pidätti minua. Mitä tehdä? Lähetin palveluspoikani hänen luokseen, että olisi edes lähelläni joku, joka oli nähnyt hänet tänään. Millä kärsimättömyydellä odotin häntä, ja kuinka iloinen olin, kun vihdoin näin hänen palaavan. Olisin ottanut häntä kaulasta ja suudellut häntä, jos vain olisin kehdannut.
Kerrotaan bononisesta kivestä, että se, kun aurinko paistaa sille, imee sen säteet itseensä ja sitten loistaa osan yötä. Semmoiselta tuntui minusta palvelijani. Tunto siitä, että Lotten silmät olivat levänneet hänen kasvoillaan, hänen poskillaan, hänen takkinsa napeilla, hänen takinkauluksellaan, teki ne kaikki silmissäni niin pyhiksi ja kallisarvoisiksi! En olisi sinä hetkenä luopunut palveluspojastani, en tuhannesta taalerista. Hänen läsnäolonsa tuntui minusta niin hyvältä. — Älä Herran nimessä naura tälle. Voi, Wilhelm, luuletko että on vain mielenharhaa tuntea itsensä onnelliseksi.
19 p. heinäk.
Saan nähdä hänet! huudahdan aamuisin, kun herään unestani ja virkeänä tähystelen ulos ihanaan aurinkoon; saan nähdä hänet! Ja sitten en toivo enää mitään muuta koko päiväksi. Kaikki, kaikki sisältyy siihen toivoon.