Nuoren Wertherin kärsimykset

by Johann Wolfgang von Goethe

On vetäytynyt sieluni edestä kuin esirippu, ja tuo äärettömän, määrättömän elämän näkymö muuttuu edessäni iäisesti avoimen haudan kuiluksi. Voitko sanoa: tuo on, kun kaikki sentään lakkaamatta juoksee ja juoksee ohitsemme? kun kaikki kiitää sivuitsemme kuin myrskyn siivillä ja niin harvoin saa aikaa toteutua koko voimassaan, ja oi, tempautuu ennen aikojansa tuhovirtaan, suistuu sen pyörteihin ja murskautuu kallioita vastaan? Ei kulu hetkeä, joka ei kuluttaisi sinua ja omiasi ympärilläsi, ei kulu hetkeä, jolloin sinä et tuhoaisi jotakin, jolloin sinun ei täytyisi tuhota jotakin; viattomin kävelysi maksaa tuhanten matosten elämän, yksi ainoa jalkasi poljenta särkee muurahaisten vaivoja kysyneen rakennuksen ja tallaa perikatoon ja kuolemaan kokonaisen pienoismaailman. Oh, eivät minua liikuta nuo suuret ja harvinaiset, maailman vaivat, nuo tulvat ja maanjäristykset, jotka hävittävät kaupunkejanne; minun sydäntäni kalvaa tunto siitä kuluttavasta voimasta, joka piilee ja on läsnä kaikessa luonnossa, tuosta, joka ei synnytä mitään mikä ei hävittäisi itseään ja kaikkea lähellänsä olevaa. Siten seison tyrmistyneenä ja ahdistuksen huumaamana, ympärilläni taivas ja maa ja niiden myllertävät voimat, enkä näe edessäni muuta kuin iäisesti nielevän, iäisesti märehtivän hirviön.

21 p. elok.

Suotta levitän käteni tavoittaakseni hänet, kun aamuisin virkoan raskaista unistani, suotta etsin häntä yöllä vuoteessani, kun onnellinen, viaton uni on hurmallaan pettänyt minut, kuin istuisin kedolla hänen vieressään, pitäisin kättänsä kädessäni ja suutelisin sitä, suutelisin tuhannet kerrat. Oi, ja kun sitten vielä puolittain unen horroksissa hapuilen käsilläni häntä kohden ja siinä herään — silloin puhkee sydämeni ahdistus kyyneliksi, ja minä itken tuijottaen lohduttomana eteeni synkkään tulevaisuuteen.

22 p. elok.

Onnetonta tämä on, Wilhelm! Kaikki voimani on masentunut levottomaksi raukeudeksi, en jaksa olla toimetonna, mutta en voi tehdäkään mitään. Mielikuvitukseni on ihan lamassa, luonnosta en nauti, ja kirjat tympäisevät minua. Kun olemme itsemme kanssa ristiriidassa, olemme ristiriidassa koko maailman kanssa. Usko minua, monesti soisin olevani päivätyöläinen, jotta aamulla herätessäni minulla olisi edes jokin tarkoitusperä päivän tullen, jokin pyyde, jokin toivo. Usein kadehdin Albertia, joka on korviaan myöten kaivautunut asiakirjoihinsa, ja kuvittelen, että olisin tyytyväinen, jos olisin hänen asemassaan! Jo jonkun kerran on juolahtanut mieleeni kirjoittaa sinulle ja ministerille ja pyytää sitä tointa lähetystössä, josta sanot, että voisin sen saada. Luulen sitä itsekin. Olen jo pitemmän aikaa ollut ministerin suosiossa, ja hän on jo useasti kehoittanut minua antautumaan johonkin toimeen, ja kerran minun on kai se tehtäväkin. Mutta kun sitten taas ajattelen asiaa tarkemmin ja muistuu mieleeni tarina hevosesta, joka kyllästyneenä vapauteensa antaa valjastaa päälleen satulan ja ohjat ja ajetaan piloille — niin en tiedä mitä tekisin — ja ystäväni! ehkä tämä halu päästä toisiin oloihin onkin vain sisäistä, kiusaavaa levottomuutta, joka aina ja kaikkialla on seuraava minua.

28 p. elok.

Totta se on, jos vielä voisin tulla terveeksi, niin se tapahtuisi näiden ihmisten parissa. Tänään on syntymäpäiväni, ja jo aamulla varhain saan pienen käärön Albertilta. Kun aukaisen sen, huomaan ensiksi yhden niitä vaaleanpunaisia nauhoja, jotka Lottella oli yllään, kun ensiksi tulimme tuttaviksi, ja joita sittemmin joskus olin pyytänyt häneltä. Sitäpaitsi oli käärössä kaksi pientä kirjaa, Wetsteinin julkaisema Homeros, jota jo usein olin kaivannut, ettei minun tarvitsisi kävelyilläni laahata mukanani Ernestin isokokoista painosta. Noin he noudattavat kaikkia toiveitani, noin he etsivät tilaisuutta kaikenlaisiin pieniin ystävyydenosoituksiin, jotka tuntuvat tuhatkertaisesti ystävällisemmiltä ja rakkaammilta kuin kaikki semmoiset loistavat lahjat, joilla antajan turhamielisyys nöyryyttää vastaanottajaa. Suutelen tuhannesti noita nauhoja, ja jokaisella henkäykselläni ahmin itseeni muistoja siitä autuudesta, jolla nuo muutamat onnelliset päivät, jotka eivät ikinä enää voi palata, täyttivät mieleni. Wilhelm, niin se on, mutta minä en valita, elämän kukkaset ovat vain kangastuksia! Kuinka moni niistä lakastuu jättämättä jälkeäkään itsestään! kuinka harva puhkee hedelmään, ja kuinka harvat niistä hedelmistä kypsyvät! Ja kuitenkin niitä on sittenkin kylliksi, ja kuitenkin, voimmeko — oi ystäväni ja veljeni! — voimmeko kylminä ja huomaamattomina astua noiden kypsyneiden hedelmien ohitse, hyljeksiä niitä ja jättää ne nauttimattomina mätänemään?

Hyvästi! On ihana kesä, usein kiipeän omenapuihin Lotten puutarhassa, kädessäni omenapudotin, pitkä seiväs, ja karistan hedelmiä alas latvasta. Hän seisoo alhaalla ja ottaa ne vastaan, kun pudotan ne hänelle.

30 p. elok.

Onneton! Oletko ihan järjiltäsi? Sinähän petät itseäsi? Miksikä tuo hurja, kuohuva intohimo? En osaa rukoilla enää kuin häntä; mielikuvituksessani ei elä muuta kuvaa kuin hänen, näen kaiken maailmassa vain suhteessa häneen. Ja niin onnelliseksi tuo saa minut välisti — kunnes minun aina taas täytyy riistää itseni hänestä irti. Oi Wilhelm, mikä veto ja viekoitus sydämessäni! — Kun istun hänen luonaan, kaksi tuntia, kolme tuntia, kun sieluni kylpee hänen vartalonsa, hänen olentonsa, hänen äänensä taivaisen soinnun ihastelussa, ja kun vähitellen kaikki aistini jännittyvät, kun silmieni edessä synkkenee, kun tuskin enää kuulen, ja kun pusertaa kurkkuani kuin salamurhaajan käsi, kun silloin sydämeni lyö ja kolkuttaa ja koettaa vapahtaa aistieni hurjaa pakotusta ja vain lisää niiden ahdistusta — oh, Wilhelm, silloin on välisti kuin en olisi elämässäkään enää! Ja — ellei toisinaan surumielisyyteni valtaa minua ja sulata mieltäni ja Lotte suo minulle sitä vaivaista lievikettä, että saan itkeä ahdistukseni hänen kädelleen, — niin minun täytyy rientää pois, ulos! ja minä harhailen sitten pitkiä matkoja; on iloni silloin kiivetä jyrkän vuoren kuvetta tai tunkea tiettömän, tiheän metsän lävitse, halki pensaikkojen, jotka repivät minua, ja orjantappuroiden, jotka viiltävät käteni verille! Silloin tuntuu hiukan helpommalta! Hiukan! Ja kun sitten uupuneena ja janosta näännyksissä jään paikalleni usein keskellä yötä, kun täysikuu korkealla vaeltaa ylitseni, ja istahdan yksinäisen metsän keskellä jollekin vinokasvuiselle puunrungolle, hiukan lepuuttaakseni haavoittuneita jalkojani, ja sitten siinä hämärässä hetkeksi nukahdan herpaisevaan lepoon! Oi Wilhelm! silloin yksinäinen koppi, jouhipaita ja orjantappuravyö tuntuisivat minusta lievitykseltä, jota koko sieluni halaa. Hyvästi! En näe muuta vapahdusta tästä kuin haudan.