Nuoren Wertherin kärsimykset

by Johann Wolfgang von Goethe

Turhaa, että tyyni, järkevä ihminen ymmärtää tuon onnettoman tilan, turhaa, että hän koettaa lohduttaa ja rohkaista häntä. Aivan kuin terve, joka istuu sairaan vuoteen ääressä, ei voi antaa hänelle hitustakaan voimistansa.

Albertista tuo oli liian yleistä puhetta. Huomautin silloin hänelle eräästä tytöstä, joka äskettäin oli löydetty hukkuneena vedestä, ja kerroin hänelle uudestaan hänen elämäntarinansa. — Hyvä, lempeä olento, joka oli kasvanut kotoisten askareidensa ja viikkoisten varmasti määrättyjen tehtäviensä ahtaassa piirissä, joka ei tuntenut muuta huvitusta kuin mahdollisesti sunnuntaisin käydä vertaistensa kanssa kaupungilla kävelemässä puettuna koristeihin, jotka vähitellen oli saanut kokoon, joskus suurempina juhlina ehkä hiukan tanssia ja muuten tuolloin tällöin hetkiseksi pysähtyä vilkkaasti ja osanotolla lavertelemaan jonkun naapuritytön kanssa jonkin toran tai juorun johdosta — tämän tulinen luonne rupeaa nyt vihdoinkin tuntemaan sisäisempää kaihoa ja kaipausta, jota miesten imartelut vielä kiihoittavat; hänen entiset ilonsa rupeavat vähitellen tuntumaan hänestä tyhjänpäiväisiltä, kunnes hän viimein kohtaa miehen, jonka puoleen häntä outo tunne vastustamattomasti vetää, johon hän nyt kiinnittää kaikki toivonsa, jonka vuoksi hän unohtaa koko maailman ympärillään, ei kuule, ei näe, ei tunne enää muuta kuin häntä ainoata, vain häntä, häntä yksin vain kaipaa. Kun kevyen turhamaisuuden kevyet ilot eivät ole turmelleet häntä, vetää halunsa häntä suoraan päämäärään; hän tahtoo tulla ystävänsä omaksi, tahtoo ikiajoiksi häneen yhtyen löytää sen onnen, joka häneltä puuttuu, ja nauttia kaikki ne ilot, joita sielunsa on kaivannut. Uudistetut ja uudistetut lupaukset, jotka yhä vahvistavat hänen toiveitaan, rohkeat hyväilyt, jotka kiihoittavat hänen halujaan, kiehtovat koko hänen sielunsa; umea hämärähaluinen toive unnuttaa koko hänen olonsa, hän uiskentelee kuin kaikkien ilojen aavistuksessa, hänen koko sieluntilansa on äärimmäisessä jännityksessä, viimein hän ojentaa kätensä sulkeakseen kaikki toiveensa syliinsä — ja rakastettunsa jättää hänet. — Jäykistyneenä, huumautuneena hän seisoo kuin syvyyden partaalla; kaikki on synkeyttä ympärillä, ei ole edessä mitään pelastuksen tietä, ei mitään lohdutusta, jokainen tunne on kuollut hänen rinnastaan; sillä hän on jättänyt hänet, hän, jossa oli koko hänen elämisensä ja olemisensa. Hän ei näe avaraa maailmaa, joka on hänen edessään, ei niitä lukemattomia, jotka voisivat korvata hänelle hänen tappionsa, hän tuntee itsensä yksinäiseksi, hyljätyksi keskellä maailmaa — ja sokeana, kamalan hätänsä ahdistamana hän syöksyy, syöksyjä alas sammuttaakseen syleilevään kuolemaan kaikki tuskansa. — Siinä, Albert, näet niin monen ihmisen kohtalon! ja sano nyt, eikö se ole sairaustapaus. Ihminen ei löydä enää pääsyä noiden sekavien ja hämmentyneiden voimien sokkeloista, ja hänen täytyy kuolla.

Voi häntä, joka katselisi tuota ja sanoisi: Sitä hupakkoa! Olisi malttanut vain ja antanut ajan kulua, niin epätoivonsa olisi kyllä asettunut ja hän olisi tavannut toisen, joka olisi voinut lohduttaa hänet. — Tuo on ihan samaa, kuin jos joku sanoisi: Voi hupakkoa, kun kuolee kuumeeseen! Olisi odottanut, kunnes voimansa olisivat toipuneet, elinnesteensä parantuneet ja verensä kuohu asettunut: kaikki olisi päättynyt hyvin, ja hän eläisi vielä tänä päivänä.

Albert, jonka mielestä tämäkään vertaus ei vielä ollut tarpeeksi sattuva, väitti vielä jotakin vastaan; muun muassa hän sanoi, että olin puhunut ainoastaan eräästä yksinkertaisesta tytöstä; mutta sitä hän ei vain voisi käsittää, kuinka semmoisessa tapauksessa voisi puolustaa ihmistä, joka olisi järkevämpi, jonka näköpiiri ei olisi niin rajoitettu ja joka vapaammin osaisi nähdä elämänsuhteita. — Ihminen pysyy ihmisenä, ystäväni, huudahdin, ja se hitunen järkeä, joka hänellä sattuu olemaan, merkitsee hyvin vähän tai ei mitään, kun intohimot riehuvat hänessä ja hän on viskattu ihmistunteen äärimmäisille rajoille. Vieläpä — no, toiste siitä, sanoin, ottaen hattuni. Oi, sydämeni oli niin tulvillaan — ja me erosimme toisistamme ilman keskinäistä ymmärtämystä. Kuinka vaikea onkaan tässä maailmassa ihmisten ymmärtää toinen toistaan.

15 p. elok.

Se on toki varmaa, ettei mikään muu maailmassa tee ihmistä välttämättömäksi kuin rakkaus. Tunnen ettei Lottekaan mielellään kadottaisi minua, ja lapsilla nyt ei ole muuta käsitystäkään, kuin että minä aina huomenna taas palaan. Tänään kävin virittämässä Lotten klaveeria; lapset tahtoivat, että kertoisin jonkin sadun, ja Lotte itse pyysi, että tekisin sen. Leikkasin heille illallisleipää, jota he nyt ottavat minulta yhtä mielellään kuin Lotteltakin, ja kerroin heille tarinan prinsessasta, jota kädet olivat palvelemassa. Opin siinä kertoessani, usko se, itsekin paljon, ja näen hämmästyen, miten kertomukseni vaikuttaa heihin. Kun välisti olen pakotettu keksaisemaan jonkin sivujuonen, jonka toista kertaa kertoessani unhotan, huomauttavat he kohta, että edellisellä kerralla tapahtui toisin, niin että minun nyt on täytynyt totuttautua lausumaan kaikki aina samalla tapaa laulavaan nuottiin kuin lankaa myöten. Olen oppinut senkin, että kirjailija aina vahingoittaa kirjaansa sen uudella, muutetulla painoksella, vaikkapa parannukset lisäisivätkin kirjan taiteellista arvoa. Ensimmäinen vaikutus on aina syvin; ja ihminen on sellainen, että hänelle voi uskotella mitä mahdottomintakin; mutta se tarttuukin sitten häneen niin lujasti, että onnetonta sitä, joka yrittää hangata ja hävittää sitä pois.

18 p. elok.

Pitääköhän siis välttämättä olla niin, että ihmisen onni samalla myöskin on hänen kärsimystensä lähde?

Tuo täysi, lämmin tunne, joka aina virkosi sydämessäni luonnon elävällä povella, joka sai mieleni tulvehtimaan niin suloisessa ilossa, joka loihti maailman ympärilläni paratiisiksi, se on nyt muuttunut sietämättömäksi kiduttajakseni, kiusanhengekseni, joka kaikkialla ahdistaa minua. Kun ennen täältä vuorilta tähystelin virran ylitse tuonne kukkuloille ja näin edessäni koko tuon hedelmällisen laakson, kun näin kaiken ympärilläni taimivan ja kumpuavan; kun näin nuo vuoret juurelta huippuun asti korkeiden, tuuheiden puiden peittäminä, kun näin nuo laaksot, jotka tuhansin kiemuroin tuossa kiertelevät, armaitten metsiensä varjoomina, ja tuon lempeän, tyynen virran, joka hiljaa solui kahisevain kaislojensa lomitse ja kalvossaan kuvasteli ihania pilviä, joita lempeä iltatuuli keveästi liidätti taivaan kannella; kun sitten kuulin lintujen heläjöitsevän elämän metsässä ympärilläni, ja kun lukemattomat hyttysparvet iloisesti karkeloivat auringon viimeisen säteen punertavassa hohteessa, jonka viimeinen värähtävä tuikahdus vielä herätti surisevan kuoriaisen kohottaumaan ruohikostaan; kun siinä surina ja virinä ympärilläni sai minun tarkkaamaan maata allani, ja kun sammal, joka imee ravintonsa kovasta kalliosta, ja kanervikko, joka kasvaa hedelmättömän hietakummun kuvetta, paljastivat minulle luonnon povessa vaikuttavan sisäisen, hehkuvan, pyhän elämän; kuinka suljin ja kätkin tuon kaiken lämpimään sydämeeni, kuinka tunsinkaan ylitsetulvehtivassa täyteläisyydessäni itseni kuin jumalaistuneeksi ja kuinka liikahtelikaan koko äärettömän maailman ihana moninaisuus vilvoittavana ja elähdyttävänä sielussani. Äärettömät vuoret kohosivat ympärilläni, silmäni huimaantui summattomiin syvyyksiin, vuoripurot syöksyivät alas, ja virrat juoksivat allani, vuoret ja metsät soivat sielussani; näin kaikkien noiden salaperäisten, selittämättömäin voimain vaikuttavan ja luovan maan syvyyksissä; ja maan pinnalla ja taivaan alla häilyivät ja vilisivät moninaiset eläimet ja olennot. Kaikkialla, kaikkialla tuhannet elämän muodot ja lajit; ja ihmiset sitten, jotka laittavat tupasensa ja pesiytyvät yhteen ja luulevat hallitsevansa avaraa maailmaa! Voi poloista hullua sinua, joka pidät kaikkea vähäpätöisenä, koska itse olet niin pieni! — Luoksepääsemättömästä vuoresta aution erämaan keskellä, jonka hiekkaa ei ihmisjalka ole tallannut, hamaan äärettömän valtameren tuntemattomaan rantaan värjyy ja vaikuttaa iäisesti luovan henki ja iloitsee jokaisesta tomuhiukkasesta, jolla on tunto hänestä ja joka elää. — Oi, kuinka toivoinkaan silloin itselleni kurjen siipiä, joka lensi ylitseni, saadakseni minäkin uiskennella tuon mittaamattoman meren rantaa kohden, saadakseni minäkin juoda äärettömyyden tulvehtivasta maljasta paisuvaa kuohuvaa elämäniloa, saadakseni minäkin rintani rajoitetuilla voimilla edes silmänräpäyksen ajan tuntea pisarankin sen ikiolennon autuushurmausta, joka luo kaiken itsessään ja itsestään.

Veljeni ja ystäväni, jo muistokin näistä hetkistä virkistää sieluani. Yksin sekin jo, että koettaa herättää mielessään ja esittää uudestaan nuo sanomattomat tunteet, kohottaa sieluni itsensä yläpuolelle ja antaa sitten minun kaksin verroin raskaasti tuntea nykyisen tilani ahdistuksen.