Sinun pitää myöntää, sanoi Albert, että eräät teot aina ovat rikollisia, tapahtukoot ne sitten mistä vaikuttimista tahansa.
Kohautin olkapäitäni ja myönsin. — Mutta ystäväni, jatkoin, onhan tästäkin muutamia poikkeuksia. On totta, että varkaus on pahe: mutta ihminen, joka tekee ryöstön pelastaakseen omaisensa varmasta nälkäkuolemasta, kumpaa hän ansaitsee enemmän, sääliäkö vai rangaistusta? Ken kohottaa ensimmäisen kiven sitä aviomiestä vastaan, joka oikeutetussa vihassaan uhraa uskottoman vaimonsa ja hänen kurjan viettelijänsä? kuka tyttöä vastaan, joka hurmauksen hetkenä unohtuu lemmen hillittömiin iloihin? Lakimmekin, nuo kylmäveriset pedantit, heltyvät semmoisissa tapauksissa ja pidättävät rangaistustaan.
Tuo on ihan toista, vastasi Albert, sillä ihminen, joka on intohimojensa vallassa, kadottaa kaiken harkintakykynsä, ja häntä pidetäänkin juopuneen tai mielipuolen veroisena.
Oi teitä, te järkevät! huudahdin nauraen. Intohimo! Juopunut! Mielipuoli! Niin tyyniä, niin osaaottamattomia te saatatte olla, te siveelliset ihmiset! Te moititte juopunutta, te halveksitte mieletöntä, astutte hänen ohitsensa kuin pappi ja kiitätte Jumalaa kuin fariseus siitä, ettette ole kuin hän. Olen useasti ollut humalassa, ja intohimoni ovat aina lähellä mielipuolisuuden rajaa, mutta kumpaakaan en kadu: sillä olen mahdollisuuteni mukaan oppinut ymmärtämään, kuinka jokaista erinomaista ihmistä, joka on tehnyt jotain suurta, jotain mahdottomalta näyttävää, kuinka häntä ja hänen kaltaisiaan aina on huudettu humalapäisiksi ja mielipuoliksi.
Mutta tavallisessakin elämässä on sietämätöntä aina jokaisen vähänkin vapaan, jalon ja odottamattoman teon jälkeen kuulla huudettavan: Mutta mieshän on humalassa, hän on höperö! Hävetkää, te raitispäiset! Hävetkää, te viisaat!
Nuo nyt ovat niitä sinun kuvittelujasi, sanoi Albert. Sinä liioittelet ja otat kaikki asiat niin kiihkeästi, ja ainakin olet väärässä siinä, että vertaat itsemurhaa, josta nyt on puhe, suuriin tekoihin, vaikk'ei sitä toki voi katsoa muuksi kuin heikkoudeksi. Sillä tosiaankin on helpompi kuolla kuin miehuudella kestää tuskaista elämää.
Olin vähällä katkaista koko keskustelun; sillä mikään ei suututa minua niin kuin se, että joku tulee ja läiskäyttää jollakin tyhjänpäiväisellä lauseparrella, kun minä puhun täydestä sydämestäni. Hillitsin sentään itseni, olin näet useamminkin jo kuullut matkittavan tuota, ja useasti ennättänyt harmistua siitä, ja vastasin vain vähän kiihkeämmin: Vai sinä sanot sitä heikkoudeksi? Pyydän, älä anna näön pettää itseäsi. Kansaa, joka huokailee hirmuvaltiaan sietämättömän ikeen alla, sanotko sitä heikoksi, jos tyytymättömyys siinä viimein leimahtaa ilmituleen ja se katkoo kahleensa? Ihmistä, joka kauhuissaan, kun tuli on syttynyt hänen talossaan, jännittää kaikki voimansa ja keveästi kantaa taakkoja, joita hän tavallisissa oloissa tuskin jaksaisi liikuttaakaan; ihmistä, joka loukattuna ja vimmoissaan uskaltaa antautua taisteluun kuutta vastaan ja voittaa heidät, sanotko heitä heikoiksi? Ja kuule nyt, ystäväni, jos ponnistus on voimaa, miksi olisi sitten hengen liiallinen jännitys ihan päinvastaista? — Albert katsahti minuun ja sanoi: Älä pahastu, mutta esimerkit, jotka esitit, eivät minusta ollenkaan valaise asiaa. — Olkoon, sanoin, minua on ennenkin moitittu siitä, että tapani yhdistää asioita toisiinsa usein on hyvin sekanaista. Mutta katsotaanpa, voisimmeko jollakin muulla tavoin kuvailla mielessämme ihmisen tilaa, joka päättää heittää päältään elämän muuten sentään niin suloisen taakan. Sillä ainoastaan sikäli kuin sisällisellä herkkyydellä olemme mukana jossakin teossa, on meillä oikeus puhua siitä.
Ihmisluonteella, jatkoin, on rajansa, se voi tuntea iloa, voi tuntea tuskaa ja kärsimystä ainoastaan määrättyyn rajaan asti ja sortuu, kun on menty sen rajan ylitse. Tässä ei siis ole kysymys siitä, onko joku heikko vai vahva, vaan siitä, voiko hän kestää kärsimystensä mittaa, olkoot hänen kärsimyksensä sitten henkistä tai ruumiillista laatua; ja minusta on aivan yhtä omituista sanoa, että ihminen, joka tekee itsemurhan, on pelkuri, kuin olisi mieletöntä sanoa pelkuriksi ihmistä, joka on kuollut kovaan kuumeeseen.
Paradokseja! Paradokseja! huudahti Albert. — Ei niin pahasti kuin näyt luulevan, vastasin. Myönnäthän, me sanomme semmoista kuolemansairaudeksi, kun ihmisluonto tulee niin järkytetyksi, että sen voimat osaksi kuluvat loppuun, osaksi käyvät niin tehottomiksi, ettei ihminen enää voi toipua, ja ettei mikään onnellinen muutoskaan enää voi palauttaa elämän toimintaa hänessä entiselleen.
Nyt, ystäväni, sovittakaamme tämä ihmisen henkiseenkin puoleen. Ota ihminen kaikessa ahtaudessaan ja pienuudessaan ja katso, kuinka hän saa vaikutteita, kuinka hän juurtuu varmoihin aatteihin, kunnes viimein jokin varttuva intohimo kokonaan saa hänet valtoihinsa ja huimaa häneltä kaiken tyynen arvostelukyvyn ja suistaa hänet turmioon.