Kuule, sanoisitko jollekulle onnettomalle, jonka elämää hiipivä tauti hiljallensa kalvaa, sanoisitko hänelle, että hänen pitäisi yhdellä ainoalla tikarinpistolla tehdä loppu kaikista kärsimyksistään? Ja kuule, eikö paha, joka kalvaa hänen voimiaan, samalla riistä häneltä rohkeuttakin vapautua sen vallasta?

Voisit kyllä vastata tähän eräällä samansuuntaisella vertauksella: Kuka ei mieluummin anna leikata käsivarttaan poikki kuin epäröimisellä ja empimisellä saattaa henkensä vaaraan? — En tiedä! — ja älkäämme ladelko vertauksiamme. Ja kuule — niin, Wilhelm, toisinaan tunnen itsessäni kuohahtavan semmoisen silmänräpäyksellisen, ravistelevan rohkeuden, ja silloin — silloin lähtisin ehkä, kun vain tietäisin minne.

Illalla.

Sattui tänään käteeni päiväkirjani, jota nyt jo jonkin aikaa olen pitänyt hyvin epäsäännöllisesti, ja hämmästyen huomaan, kuinka tietoisesti olen askel askelelta takertunut tähän! Kuinka joka hetki olen ollut niin selvillä tilastani, ja sentään toiminut umpimähkään kuin lapsi, kuinka yhä vieläkin näen kaiken niin selvästi, osoittamatta sentään vähintäkään parannuksen oiretta itsessäni.

10 p. elok.

Voisin viettää ihaninta, onnellisinta elämää maailmassa, ellen olisi hullu. Vaikeata olisi päästä olosuhteisiin, jotka olisivat niin kauniit ja niin ihmissielua ilahduttavat kuin ne ovat, joissa nykyään elän. Oi, on niin varmaa, että sydän yksin rakentaa oman onnensa. — Olla kuin jäsenenä mitä herttaisimmassa perheessä, olla vanhukselle rakas kuin oma poika, lapsille kuin isä, ja Lottelle! — ja sitten tuo kunnon Albert, joka ei millään luulevaisella oikullisuudella häiritse onneani, joka kohtelee minua sydämellisellä ystävyydellä ja jolle minä Lotten jälkeen olen rakkain maailmassa! — Wilhelm, on ilo kuunnella meitä, kun olemme yhdessä kävelyllä ja puhumme keskenämme Lottesta: ei maailmassa ole mitään hullunkurisempaa kuin tämä suhde, ja kuitenkin se saa silmäni usein kyyneliin.

Kun hän kertoo minulle Lotten toimeliaasta kelpo äidistä: kuinka hän kuolinvuoteellaan oli jättänyt perheensä ja lapsensa Lotten haltuun ja uskonut Lotten hänen huomaansa; kuinka Lotte siitä päivin oli muuttunut kuin toiseksi ihmiseksi, kuinka hän taloushuolissa ja elämän vakavuudessa oli muuttunut todelliseksi äidiksi, kuinka hänen jokainen hetkensä oli rakastavaa, toimeliasta huolehtimista, ja kuinka hän silti pysyi yhtä iloisena ja hilpeänä. — Astelen siinä hänen rinnallaan, poimin kukkia tien viereltä, sovitan niitä yhteen ja — pudotan ne kädestäni ohitse vierivään virtaan ja katselen niitä, kun ne hiljalleen soluvat pois. — En muista, olenko jo kirjoittanut sinulle, että Albert tulee jäämään tänne; hovi, jonka suosiossa hän on, on nimittäin antanut hänelle hyvätuloisen viran. Olen harvoin tavannut niin uutteraa ja säännöllistä miestä kuin hän on.

12 p. elok.

Ihan varmaa, Albert on paras ihminen auringon alla. Meille sattui eilen omituinen kohtaus keskenämme. Menin hänen luokseen jäähyväisille, aioin nimittäin lähteä ratsastusretkelle vuoristoon, mistä tämän kirjeenkin nyt kirjoitan sinulle, ja kun siinä kävelen edestakaisin hänen huoneessaan, sattuvat silmäni hänen pistoleihinsa. — Lainaapa nuo minulle matkalle, sanoin. — Olkoon menneeksi, sanoi hän, jos vain viitsit ladata ne, minulla ne riippuvat tuossa ainoastaan muodon vuoksi. — Otin toisen niistä alas, ja hän jatkoi: Siitä saakka kuin varovaisuuteni kerran teki minulle kepposet, en enää ole kajonnut koko kapineisiin. — Utelin juttua. — Oleskelin, kertoi hän, lähes neljännesvuoden erään ystäväni luona maalla, mukanani oli pari lataamatonta taskupistolia, ja minä nukuin rauhassa. Eräänä sateisena iltapäivänä sitten, kun ei ollut muutakaan tehtävää, en tiedä mistä sattui mieleeni, että voisi tulla rosvoja ja että pistolit ehkä olisivat hyvät olemassa käyttökunnossa, jotta — no tiedäthän, mitä kaikkea tuolla tapaa saattaa johtua ajattelemaan. Annoin pistolit palvelijalle puhdistettaviksi ja ladattaviksi, tämä rupeaa komeilemaan niillä palvelustyttöjen edessä, koettaa säikyttää heitä, ja, kuinka käykään, pistoli laukeaa, ja latasin, joka vielä oli sisällä, osuu erään tytön oikeaan käteen ja musertaa hänen peukalonsa. Siitäkös hälinä nousi, lääkityksen sain maksaa päällepäätteeksi, enkä sen koommin ole kajonnut koko ampumavehkeisiin. Ystäväiseni, kuinka turhaa on kaikki varovaisuus. Vaaraa ei kumminkaan voi välttää! Taikka oikeastaan —. No niin, sinähän tiedät, että pidän hänestä paljonkin, mutta tuo "taikka oikeastaan" ei ole enää mieleeni, sillä onhan itsestäänkin jo selvää, että jokaisesta yleisestä lauseesta on poikkeuksia. Mutta niin tunnollinen hän on, että kun hän luulee sanoneensa jotain liioiteltua, ylimalkaista ja ainoastaan puoliksi totta, niin hän ei lakkaa sitä silittämästä, sitä lievittämästä, sitä muovailemasta, ennenkuin saa jauhetuksi asian niin, ettei siitä enää ole mitään jäljellä. Nytkin hän takertui syvälle tekstiin: lopulta en enää kuunnellutkaan häntä, jouduin omiin haaveisiini ja kohotin yht'äkkiä pistolin suun otsalleni, oikean silmän yläpuolelle. — Huh! sanoi Albert, vetäen pistolia syrjään, mitä tuo nyt on olevinaan? — Eihän se ole latingissakaan, sanoin. — Ja vaikk'ei olekaan, niin mitä tuommoinen on? vastasi hän kärsimättömästi. En voi kuvitella, että joku saattaisi olla niin järjetön, että ampuisi itsensä; jo pelkkä ajatuskin herättää vastenmielisyyttä minussa.

Te ihmiset, huudahdin, aina kun te jostakin puhutte, pitää teidän sanoa: Tuo on järjetöntä, tuo järkevää, tuo on hyvää, tuo pahaa! Ja miksikä? Oletteko sitä varten tutkineet jonkin teon sisimpiä vaikutteita? osaatteko varmuudella sanoa ne syyt, joiden tähden se on tapahtunut, joiden tähden sen on täytynyt tapahtua? Jos sen olisitte tehneet, ettepä varmaankaan olisi niin nopeat tuomioissanne.