8 p. tammik. 1772.
Minkälaisia ovatkaan ihmiset, joiden koko mieli on takertunut muotoihin, joiden koko olo ja elo vuodet umpeensa on tähdättynä vain siihen, kuinka voisivat pujahtaa tuolia korkeammalle pöydässä! Eikä suinkaan siksi, ettei heillä olisi muuta tehtävää: ei, päinvastoin kasautuu tehtäviä juuri sen tähden, että pikkuseikat ja pikkuharmit häiritsevät tärkeämpiä asioita. Viime viikolla sattui rekiretkellä selkkaus, ja koko huvi oli pilalla.
Houkkioita, jotka eivät huomaa, että ihmisen asema oikeastaan merkitsee niin vähän, ja että ne, jotka ovat ensimmäisellä sijalla, niin harvoin sentään näyttelevät pääosaa! Kuinka moni kuningas onkaan riippuvainen ministeristään, kuinka moni ministeri kirjuristaan! Ja kukahan heistä silloin on ensimmäinen? Se, minusta nähden, joka osaa käyttää toisia hyväkseen ja jolla on niin paljon voimaa tai viekkautta, että hän voi käyttää toisten voimia ja pyyteitä omain tarkoitusperäinsä saavuttamiseksi.
20 p. tammik.
Kirjoitan teille täältä, rakas Lotte, eräästä vähäpätöisestä maalaiskestikievarista, jonne olen paennut ankaraa rajuilmaa. Siitä saakka kuin olen ollut täällä ikävässä D——ssä, täällä vierasten, sydämelleni ihan vierasten ihmisten keskellä, ei minulla vielä ole ollut silmänräpäystäkään, ei ainoatakaan, jolloin sydämeni olisi käskenyt minun kirjoittaa teille; ja nyt tässä majassa, tässä yksinäisyydessä, tässä syrjäisyydessä, kun lumi ja räntä pieksävät ikkunoita, täällä te olitte ensimmäinen ajatukseni. Kohta kun astuin sisään tänne, heräsi teidän kuvanne, teidän muistonne, oi, Lotte! niin pyhänä ja lämpimänä mielessäni! Laupias Jumala, ensimmäinen onnellinen hetki taas!
Kun näkisitte minut siinä huvitusten ja pikkuaskartelujen pyörteessä, jossa nyt elän! kuinka koko mieleni on näännyksissä; ei hetkeäkään tulvahtele sydämeni täytenä, ei autuasta silmänräpäystäkään; ei mitään, ei yhtään mitään! On kuin näyteltäisiin edessäni jotain kummallisuusnäytelmää, näen noiden mies- ja hevoskääpiöiden liikehtivän edessäni ja kysyn usein itseltäni, eikö kaikki olekin vain näköharhaa. Minä leikin mukana, tai paremmin sanoen minulla leikitään kuin puunukella, saan usein naapurini puisen käden käteeni ja vavahdan. Iltaisin päätän, että aamulla nousen katsomaan auringon nousua, mutta kun tulee aamu, en tulekaan nousseeksi vuoteeltani; päivisin toivon, että illalla saan lähteä ulos kuutamoon, mutta jäänkin sisään. Minulla ei ole selvää tuntoa miksi nousen, miksi menen maata.
Puuttuu hapatusta, joka saisi elämäni käyntiin; se kiihdyke, joka pidätti minut valveilla yöt umpeensa, joka herätti minut aamuisin unesta, on häipynyt ja poissa.
Yhden ainoan todellisen naisen olen täällä tavannut, erään neiti von B——n. Hän muistuttaa teitä, rakas Lotte, jos sitä voi sanoa kenestäkään. Oh, huudahdatte, nyt hän rupeaa laskettelemaan kohteliaisuuksiakin! Ehkä siinä olisi hiukan perääkin. Olen viime aikoina nimittäin muuttunut sangen kohteliaaksi, kosk'ei muukaan käy päinsä, koetan olla sukkela puheissani, ja naiset sanovat, ettei kukaan osaa kehua niin hienosti kuin minä (ja valehdella, lisätkää, sillä muuten se ei käy, ymmärrättehän?). Minun piti puhua neiti von B——stä. Hänessä on sielua, joka loistaa kirkkaasti hänen sinisistä silmistäänkin. Säätyasemansa rasittaa häntä, se kun ei tyydytä hänen sisimpiä toiveitaan. Hän kaipaa pois tästä hälystä ja humusta, ja monet hetket haaveilemme yhdessä kohtauksista niin maalaisrauhaisista ja onnenlämpimistä, oi, ja teistä! Kuinka usein hänen täytyy ihastella teitä, taikka ei täydy, hän tekee sen vapaasti, hän kuulee niin mielellään teistä, pitää teistä. —
Oi, että saisin istua siellä edessänne, rakkaassa armaassa huoneessa siellä, lapsoset mekastelisivat ympärilläni, ja kun he kävisivät teistä liian äänekkäiksi, kertoisin heille jonkin kammottavan sadun, joka keräisi heidät liikkumattomaan piiriin ympärilleni.
Aurinko laskee ihanana lumessa välkkyilevän maiseman taakse, myrsky on ohitse, ja minun — minun pitää taas sulkeutua vankihäkkiini. — Hyvästi! Onko Albert luonanne? Ja missä asemassa —? Suokoon Jumala minulle anteeksi tämän kysymyksen!