Nuoren Wertherin kärsimykset

by Johann Wolfgang von Goethe

8 p. helmik.

On jo viikon päivät ollut mitä ilkein ilma, mutta minulle se on mieleen. Sillä siitä asti kuin tänne olen tullut, ei vielä ole taivaalle noussut ainoatakaan kaunista päivää, jota ei joku aina olisi pilannut ja turmellut minulta. Mutta kun oikein sataa ja tuiskuaa ja on koleata ja märkää, niin ajattelen: oh, nyt ei toki voi kotona olla sen kurjempaa kuin on ulkona, eikä päinvastoinkaan, ja silloinhan kaikki on sopusoinnussa. Kun aurinko aamuisin nousee ja lupaa kaunista päivää, en koskaan voi olla huudahtamatta: kas nyt heillä taas on jotakin taivaallista, jonka saattavat tärvellä toisiltaan. Ei ole mitään, jota he eivät osaisi turmella toisiltaan. Terveyden, hyvän nimen, ilomielen, levon ja virkistyksen! Ja useimmiten ihan typeryyttään, ymmärtämättömyyttään ja ahdasmielisyyttään; ja kun kuuntelen heitä, tekevät he sen parhaimmassa tarkoituksessa. Monesti tekisi mieleni oikein polvillani rukoilla, etteivät he noin mielettömästi raatelisi omia sisuksiaan.

17 p. helmik.

Pelkään, ettemme me, lähettilääni ja minä, enää kauan tule toimeen yhdessä. Se ihminen on ihan sietämätön. Hänen tapansa tehdä työtä ja ajaa asioita on niin naurettava, etten voi olla tekemättä vastaväitteitä ja toisinaan toimimatta oman mieleni ja käsitykseni mukaan, joka silloin, luonnollisestikin, on hänestä aina ihan väärä. Sen johdosta hän onkin äskettäin valittanut hoviin minua vastaan, josta oli seurauksena varoitus minulle ministeriltä, varoitus, joka kyllä oli lievä, mutta joka tapauksessa sentään varoitus, ja olinkin aikeissa jättää erohakemukseni, kunnes sain ministeriltä yksityiskirjeen, kirjeen, jota jumaloin ja jonka ylevää, jaloa ja viisasta henkeä ihailen. [Kunnioituksesta tuota kunnon herraa kohtaan emme julkaise mainittua kirjettä emmekä erästä toistakaan, josta myöhemmin tulee puhetta; otaksumme nimittäin, ettei edes yleisön lämpimin kiitollisuuskaan oikeuttaisi sellaiseen omavaltaisuuteen.] Kuinka hän neuvookaan minua koettamaan hillitä liian arkaa ja herkkää itsetuntoani; kuinka hän. kunnioittaen yltiöllisiä aatteitani toiminnasta, toisiin kohdistuvasta vaikutuksesta ja tehtäviin syventymisestä nuorekkaan, kelpo mielen ilmauksina, ei koeta kitkeä niitä pois, vaan ainoastaan lieventää niiden liikanaista intoa ja johtaa niitä suuntaan, missä niillä olisi todellinen vaikutusala ja enemmän oikeata tehoa! Olenkin taas muutamaksi päiväksi rohkaistu ja sopusoinnussa itseni kanssa. Tyyni mieli ja itsestään iloitseminen ovat ihanaa ihmiselle. Rakas ystäväni, ellei tuo aarre vain olisi yhtä hauras kuin se on ihana ja kallis!

20 p. helmik.

Antakoon Jumala teille siunauksensa, rakkaani, ja suokoon teille kaikki ne onnelliset päivät, jotka hän minulta riistää!

Kiitän sinua, Albert, ettet ilmoittanutkaan minulle: odotin tietoa, milloin hääpäivänne olisi, ja olin päättänyt samana päivänä juhlallisesti ottaa alas seinältä Lotten varjokuvan ja haudata sen toisten paperien alle. Nyt te olette aviopari, ja hänen kuvansa on vielä täällä! Ja saakoon se jäädäkin nyt! Ja miks'ei saisi? Tiedänhän, että minä myöskin olen luonanne, olen sinua vahingoittamatta Lotten sydämessä; minulla on, niin, minulla on toinen sija hänen sydämessään, ja minä tahdon ja minun täytyy saada pitää se. Oi, minä voisin mennä suunniltani, jos hän saattaisi unohtaa — Albert, siinä ajatuksessa on tuskien tuska. Albert, hyvästi! Hyvästi, enkelini! Hyvästi Lotte!

15 p. maalisk.

Nyt on sattunut minulle ikävyyksiä, jotka arvatenkin pakottavat minut poistumaan täältä. Kiristelen hampaitani! Perhana! sitä ei enää saa paremmaksi, ja te kuitenkin olette yksin syypäät kaikkeen, te, jotka yllytitte ja pakotitte ja kiusasitte minut antautumaan toimeen, joka ei ole mieleeni. Tässä nyt olen! Tässä nyt olette! Ja ettet taaskin sanoisi, että minun liioitteluni turmelee kaiken, niin kuule tässä, hyvä herra, juttu suora ja soma, kuin jonkun kronikoitsijan kynästä.

Kreivi von C—— pitää minusta, osoittaa erikoista huomiota minulle, senhän tiedät, sen olen jo sata kertaa sanonut sinulle. Nyt olin eilen hänen luonaan päivällisellä, ja osui olemaan juuri se päivä, jolloin ylhäisempi seurapiiri, naiset ja herrat, tapaavat illemmalla kokoontua hänen luokseen, ja minä en ollenkaan tullut ajatelleeksi, se kun ei koskaan ole johtunut mieleeni, ettemme me alemmat virkamiehet kuulu siihen. Noh, olen siis päivällisellä kreivin luona, ruoan jälkeen astelemme edestakaisin isossa salissa, keskustelen hänen kanssaan, keskustelen eversti B——n kanssa, joka myöskin tulee sinne, ja iltakutsujen aika lähenee. Minä en, Jumala tietäköön, ajattele mitään. Astuu silloin sisään kaikkeinkorkeimmasti armollinen rouva von S—— herroine puolisoineen ja tyttärineen, tytär on täyshöyheninen hanhi mataline latuska-rintoineen ja tiukkaan kurottuine vyötäisineen, he astuvat juhlallisesti sisään, silmät ja sieraimet asianmukaisessa virheettömässä ylhäisaatelisessa sävyssä, ja kun se koko joukkue on minulle sydämen pohjasta vastenmielinen, aioin heti poistua ja odottelin vain, että kreivi hetkeksi vapautuisi joutavista, kun yht'äkkiä neiti von B—— astuu sisään. Kun sydämeni aina hiukan ilostuu hänet nähdessäni, jäin vielä hetkeksi, menin hänen istuimensa taakse ja huomasin vasta jonkin hetken kuluttua, että hän puhutteli minua vähemmin avomielisesti kuin tavallisesti ja ikäänkuin epäröiden. Se kummastutti minua. Onko hänkin samanlainen kuin kaikki nuo toiset? ajattelin minä ja tunsin loukkaantuvani ja aioin lähteä, mutta jäin sentään, koska mielelläni olisin nähnyt epäluuloni hänen suhteensa aiheettomaksi, ja kun en saattanut uskoa sitä, ja kun vielä toivoin ystävällistä sanaa häneltä ja — no, oli miten oli, minä jäin. Sillävälin kokoontuu koko seurapiiri. Tulee vapaaherra F—— keisari Frans ensimmäisen kruunauksen aikuisessa pukukomeudessaan, tulee hovineuvos R——, täällä hän kulkee sentään pelkkänä herra von R——nä, kuuroine rouvineen j.n.e., vieläpä huonoasuinen J——kin, joka korjailee iänikuiskuosista pukuaan uusmuotisilla tilkuilla, kaikki nuo saapuvat, minä puhuttelen muutamia tuttujani, jotka kaikki ovat hyvin lyhytsanaisia minua kohtaan. Tuumin yhtä ja toista — ja tarkastelen vain neiti B——täni. En huomaa, että naiset toisessa päässä salia kuiskuttelevat keskenään, että juoru livahtaa herrojenkin piiriin, että rouva von S—— menee puhuttelemaan kreiviä (sen kaiken kertoi neiti B—— minulle sittemmin), kunnes viimein kreivi tulee luokseni ja vie minut syrjään erään ikkunan ääreen. — Tunnettehan, sanoi hän, omituiset olomme; teidän läsnäolonne, huomaan minä, herättää tyytymättömyyttä seurassa. En millään muotoa… — Teidän ylhäisyytenne, keskeytin hänet, pyydän tuhannesti anteeksi, olisi pitänyt itsenikin ajatella sitä ja tiedän, että suotte anteeksi minulle tämän huomaamattomuuteni; aioin jo varhemmin poistua, joku pahansuopa henki lienee pidättänyt minua, lisäsin hymyillen, samalla kumartaen. Kreivi pusersi kättäni lämmöllä, joka ilmaisi kaiken. Pujahdin hiljaisuudessa ylhäisestä seurasta, lähdin, nousin eräille kääseille ja ajoin H——iin nauttiakseni siellä eräällä kukkulalla auringon laskusta ja samalla lukeakseni Homeroksestani sen ihanan runon, jossa kerrotaan, kuinka kelpo sikopaimen kestitsi Odysseusta. Tähän saakka on siis kaikki hyvin.